vierasyliö Metsien jatkuva kasvatus ei eroa harsintahakkuusta

Nykyisen yltäkylläisyyden aikana sota-ajan lapsen on vaikea hyväksyä, kun käyttökelpoista ruokaa heitetään suuria määriä jäteastiaan. Yhtä pahaa tekee myöskin, kun laadultaan hyvää puuta lahotetaan metsiin.

Metsiemme tärkeys hyvinvoinnillemme alkoi hahmottua minulle jo varhain, kun aikuiset keskustelivat metsiemme antamasta turvasta selvitä sotavuosien rasituksista ja sotakorvauksista.

Metsiemme hyvästä hoidosta huolehtiminen on muodostunut minulle tärkeäksi, ja siksi hakeuduin metsäalan työtehtäviin. Olen voinut seurata metsien kehitystä jo noin 55 vuotta. Lasken tähän aikaan myös harjoitteluajan ja osan eläkevuosista.

Harrastuksiini on aina kuulunut metsästys. Eläkevuosinakin minulla on ollut tilaisuus samoilla niillä alueilla, missä olin ammatissani toiminut.

1960-luvulla kampanjoitiin metsien kunnostamiseksi. Iskulauseet ”tuottamaton tuottavaksi ja kaksi aina kaadetun tilalle” tulivat tutuiksi. Iskulauseilla heräteltiin metsänomistajia hoitotöihin. Myöskin metsälakeja valvottiin tehokkaasti.

Metsien virheellisestä käsittelystä johtuen lähes joka tilalta löytyi kohteita, jotka olivat tuottamattomassa tilassa.

Karuille maapohjille oli taimettunut kuusitiheikkö, jossa ranteen vahvuisten kituliaiden puiden iäksi voi vuosilustoista laskea 50–100 vuotta. Männyt alueelta oli poimittu, kun ne olivat saavuttaneet tukkipuun koon.

Mahdollisuus männyn luontaiseen uudistamiseen oli tuhottu. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi männyn keinollinen uudistaminen.

Reheväpohjaisilta alueilta löytyi kohteita, joissa pajukot tai muut pensastiheiköt olivat estäneet kuusen tai koivun taimettumisen. Näissäkin kohteissa oli ainoa mahdollisuus metsän aikaansaamiseksi keinollinen uudistaminen.

Uudistettavilta alueilta ei saanut hakkuutuloja joten yhteiskunta tuli vastaan ja antoi tarvittavat siemenet tai taimet sekä työnjohdon.

Tiukasta metsälakien valvonnasta seurasi myöskin oikeudenkäyntejä. Löytyi metsänomistajia, jotka eivät hyväksyneet, että puututaan heidän toimiinsa omassa metsässään. Näille lainrikkojille löytyi tietenkin ymmärtäjiä ja puolustajia.

Ymmärtäjien mielestä lainrikkojat olivat sisukkaita periksi antamattomia suomalaisia. Samaa voi tietenkin sanoa rattijuoposta, joka vuoden aikana ties monennenko kerran pidätetään autolla ajosta humalassa ilman ajokorttia.

Vielä 1960-luvulla oli käytäntö, että joku perillisistä jatkaa tilan pitoa. Vähitellen uudet sukupolvet maaseudullakin alkoivat vaatia vertailukelpoisia työaikoja ja tuntipalkkoja.

Perillisistä ei enää välttämättä löytynyt isännyyden ottajaa. Perilliset myivät tilan ja hakeutuivat muihin tehtäviin. Usein he jättivät metsäpalstan itselleen.

Kokemus on osoittanut, että osa toisen polven kaupunkilaismetsänomistajista ei enää tiedä, mitä metsällään tekisi. He tuntevat mielihyvää, kun on oma metsä, missä voi marjastaa ja sienestää sekä halata puita.

Pyydän anteeksi ikävää ominaisuuttani, en voi olla oikomatta väittämiä, jotka ovat ristiriidassa näkemäni ja kokemani kanssa. Tutuessani jatkuvan kasvatuksen asiantuntijoiden näkemyksiin tulee joissakin tapauksissa tunne, että asiantuntijan kokemukset metsästä rajoittuvat siellä marjassa tai sienestämässä käynteihin.

”Alun hidas kasvu tekee puusta lujaa ja laadukasta”, on oivallus joka kuuluu sarjaan ”epätotuudet”.

Lujaa ja laadukasta mäntyä löytyi vähän leimikoista vielä 1960-luvulla. Kysymyksessä oli vähintään 200-vuotias mänty, sen kitulias elämänkaari oli pääteltävissä palokoroista ja vuosilustoista.

Puiden tyvitukin laatuun voitiin vaikuttaa jo taimikkovaiheessa ja harvennushakkuilla.

Puusto pidettiin hieman ylitiheänä ja mahdollisimman tasapituisena. Tällöin puut joutuivat kilpailemaan valosta ja pituuskasvu oli paras mahdollinen. Alaoksat kuivuivat varhain ja karsiutuivat harvennushakkuissa. Karsiutumista voitiin vielä paikata oksasahalla.

Jatkuvan kasvatuksen asiantuntijat ovat samoilla linjoilla käytännön metsätalouden kanssa pientilojen metsien käsittelystä.

Poimintahakkuut, pienaukot, kaistalehakkuut ja joissakin tapauksissa avohakkuut ovat perinteisiä metsien käsittelytapoja, myös luontaiset uudistamismuodot ovat olleet käytössä.

Silmiini sattui äskettäin valokuva kolmannen kehitysluokan metsästä. Sitä esiteltiin jatkuvan kasvatuksen malliesimerkkinä. Metsä oli kuusivaltainen sekametsä, joka oli kaksi vuotta sitten käsitelty väljennyshakkuulla. Mainittu hakkuukertymä oli normaali väljennyshakkuun kertymä. Myös virkistysarvot oli selostuksen mukaan huomioitu.

Aikoinaan metsiämme kurjistaneen harsintahakkuun ja jatkuvan kasvatuksen eroa on vaikea havaita. Eroksi väitetään, että jatkuvassa kasvatuksessa poistetaan myös heikompilaatuisia puita.

Samoin tehtiin harsintahakkuissa, polttopuuta tarvittiin joka vuosi. Kun rahaa tarvittiin, myytiin tukkipuita kunnes ne loppuivat.

Jos puuston laatua ja tuottavuutta voidaan parantaa jättämällä metsänhoitotyöt tekemättä ja poistamalla parasta puustoa 10–20-vuoden välein, on kysymyksessä ”poppakonsti” vailla vertaa.

”Poppamiesten” sekoilussa on aistittavissa epätoivoa. Metsänomistajat odottavat näyttöjä nyt kun metsälakikin joustaa. Tuskin metsänomistajat ja metsäkoneyrittäjät ottavat vastuulleen ”poppakonstien” toteuttamisen.

TAUNO INKI

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva

metsätalousinsinööri.

Avaa artikkelin PDF