koulupäiväkirja Suvaitsemmeko?

Maahanmuuttokeskustelu alkaa saada outoja piirteitä. En oikein tiedä, onko maahan tullut ja sittemmin kohulla maasta lähtenyt Umayya Abu-Hanna oikea henkilö kuvailemaan, miten maahanmuuttajien lapsia kohdellaan. Varsinkin, kun hän räväyttää epäilyttävän kuvan suomalaisista, lapsille räyhäävistä mummoista. Tulee mieleen itäisen naapurin erheet meidän sosiaalihuollostamme. Abu-Hannan epäuskottava kertomus halventaa monia arvokasta työtä tekeviä isovanhempia, jotka voivat ihan syystä olla ärtyneitä tästä maahanmuuttopolitiikan hellimästä vapaamatkustajasta.

Siksi on pakko kaivaa muistiinpanoista esiin toisenlainen yksityiskohta, miten koulu haluaa olla tiennäyttäjänä, kun oppilaana on monikansallisia lapsia.

Itsekehu on vastenmielisimpiä narsismin muotoja, mutta sanon kuitenkin, että esitin oman kouluni ohjelmaan, että pidetäänpä somalipäivä. Niinpä otimme yhteyttä kotikaupunkimme somaliyhteisöön. Kutsuimme johtajan ja opettajan neuvotteluun. Halusimme järjestää koulullamme somalipäivän, jolloin lapset saavat tutustua toisiinsa arkisissa askareissa.

Sovittiin vieraiden ruokailu. En muista että koulun keittiö olisi koskaan muuttanut annettuja ruokalistoja. Nyt kysyttiin päivän ruokatoiveista. Juhlasali varattiin rukoushetkeä varten. Sen jousto-ovet suljettiinkin hienotunteisesti ja koulu hiljeni rukoushetken ajaksi. Jopa kompassilla oli katsottu suunta Mekkaan.

Iloinen odotusmieli näkyi oppilaiden kasvoilla, kun koko koulu

oli pihalla vastaanottamassa vieraita. Oppilaat veivät somalilapset välituntileikkeihinsä. Opettajat toivottivat aikuisvieraat tervetulleiksi, jolloin syntyi heti kulttuurien kohtaamisero: somalijohtaja käänsi kylkensä, kun naisopettaja tarjosi kätensä.

Päivästä jäi mielleyhtymiä, jotka lähtivät positiivisesti elämään. Koettiin, että meillä on erilaisia tapoja, mutta voimme kuitenkin toimia yhdessä. Minullekin jäi ikuinen muisto tuosta somalipäivästä. Kun olimme välituntileikeissä mukana, hyppäsin narua tyttöjen kanssa. (Vaimoni sanoi että olin mielipuuhassani, hyppelemässä tyttöjen seurassa!) Ja kun ponnistin vuorollani, somalityttö hyppäsi pohkeelleni. Kuului vain pamaus pihalla ja niskassa soi. Akillesjänteeni oli kerrasta poikki. Sen jälkeen en opettanut liikuntaa.

Oli se näky, kun rehtori käsi kipsissä työnsi minua, pyörätuolissa istuvaa, sairaalan käytävällä leikkaukseen. Hän oli pudonnut piirustuksia laittaessaan ja katkaissut kätensä luun.

Palaanpa vielä Abu-Hannaan. Hän sai Suomi-palkinnon kulttuurin hyväksi tekemästään työstä. Näin vuosikymmeniä suomalaista kulttuuria kokeneena ja tehneenä voin mieli kirkkaana kysyä: Miksi? Häneltä olisi voinut odottaa korkeaa eettistä moraalia ja erilaisten ihmisten elämäntasoittajaa. Mutta hän olikin rääväsuu ja lähti maasta joka hänet palkitsi. Ja haukkui perään. Suvaitsemattomuuttako? Suomalaisen kulttuurin pitäisi lopettaa mielistely ja tuntea oma arvonsa. Koulussa ja sosiaalisissa yhteyksissä hänen

tapaisensa eivät pärjäisi.

Avaa artikkelin PDF