vierasyliö Ammoniakkipäästöihin voidaan vaikuttaa myös lantaa levitettäessä

Maatalouden ammoniakkipäästöt ja niiden vähentäminen ovat olleet kevään ja kesän mittaan esillä tämän lehden sivuilla useaan otteeseen.

Viimeksi (MT 7.7.2014) Helsingin yliopiston Jukka Ahokas, Mikko Hautala ja Laura Alakukku kirjoittivat vierasyliössä haihtumiseen vaikuttavista luonnonlaeista, päästömallinnuksesta ja päästöjen vähentämistavoista.

Kirjoitus oli pääosin hyvä, mutta vaatii muutaman täydennyksen ja korjauksen.

Vierasyliössään kirjoittajat käyttivät Frederick Teyen väitöskirjan (2008) tuloksia laskiessaan Suomen nautakarjan eläinsuojassa vapautuvia ammoniakkipäästöjä. Näin saatua tulosta he vertasivat Suomen viralliseen nautojen päästöarvioon.

Tulokseksi he saivat virallista tilastoitua arviota pienemmän päästöluvun. Se ei ole ihme, sillä he käyttivät nautojen tilastoituna päästölukuna 30 kilotonnia (kt), mikä kuitenkin on koko kotieläintaloudelle raportoitu päästöluku ja siis väärä lähtökohta vertailulle.

Nautojen osuus kotieläintalouden päästöistä on noin 20 kt. Siitä eläinsuojassa vapautuu noin kolmannes, alle seitsemän kilotonnia. Tämä on oikea vertailuluku kirjoituksessa esitetyn vajaan yhdeksän kilotonnin sijasta.

Vaikka esitetty laskelma oli muiltakin osin hyvin karkea ja tarkoitettu vain osviittaa antavaksi, on kuitenkin syytä nostaa esille muutama lisähuomio.

Teye mittasi ammoniakkipäästöjä lypsykarjanavetoissa Suomessa ja Virossa.

Yliökirjoituksessa laskemansa päästöeron syyksi kirjoittajat epäilivät sitä, että Teye oli mitannut päästöjä pääasiassa kylmissä navetoissa, mutta Suomessa ylivoimaisesti suuri osa eläimistä on edelleen lämpimissä eläinsuojissa.

Tämä on totta. Tiken tilastojen ja lannankäsittelykyselyn (Syke & MTT 2013) aineiston mukaan noin puolet lypsylehmistä on parsinavetoissa. Ne ovat pääsääntöisesti eristettyjä lämpimiä rakennuksia.

Myös pihatot ovat pääosin lämpimiä. Lannankäsittelykyselyn aineiston mukaan Suomessa pihatoissa olevista lypsylehmistä yli 60 prosenttia on lämpimässä ja 30 prosenttia puolilämpimässä. Loput ovat kylmissä pihatoissa.

Kyselyn otoksen ja kyselyyn vastanneiden tilakokojakauma oli hyvin lähellä koko maan tilakokojakaumaa, joten tuloksen

pitäisi olla edustava. Vaikka uudet navetat ovatkin nykyään pääosin kylmiä, lämpimien osuus säilyy suurena vielä pitkään.

Toiseksi kirjoittajat olivat erehdyksessä käyttäneet lypsylehmän keskimääräisenä ammoniakkipäästölukuna talvikeskiarvolukua (24 grammaa NH3/eläin/vrk, eli noin 9 kiloa NH3/eläin/vuosi). Se on luonnollisesti huomattavasti alhaisempi kuin kesäkeskiarvoluku, joka Teyen tutkimuksessa oli 50 g NH3/eläin/vrk, eli noin 18 kiloa NH3/eläin/vuosi.

Vuosikeskiarvoluku on suunnilleen noiden kahden luvun puolivälissä, ja sitä lukua olisi laskelmissa pitänyt käyttää.

Kolmanneksi, Teye toteutti mittauksensa vuonna 2008 tai aiemmin, jolloin nautojen tuotostasot ja siten myös lannassa erittämän typen määrä olivat pienemmät kuin nykyään. Näin ollen Teyen lehmäkohtaisia päästölukuja ei tältäkään osin

voida suoraan soveltaa nykyhetken lehmille, kuten yliökirjoituksessa oli tehty.

Neljänneksi voisi vielä mainita erot lannankäsittelyjärjestelmissä.

Teyen tutkimuksessa mukana olleet navetat olivat ilmeisesti kaikki lietelantajärjestelmässä. Vuonna 2013 noin 60 prosenttia Suomen lypsylehmistä ja noin 30–40 prosenttia muista naudoista oli lietelantamenetelmän piirissä.

Muissa navetoissa lanta

käsiteltiin kuiva-, kuivike- tai kuivikepohjalantana. Niissä

riski ammoniakin haihtumiselle on jopa suurempi kuin lietelantajärjestelmässä. Suuri merkitys on sillä, kuinka nopeasti virtsa saadaan erotettua tiiviiseen säiliöön tai imeytettyä kuivikkeisiin.

Vierasyliössä muistutettiin, että ammoniakkipäästöjä voidaan vähentää muun muassa ruokinnallisin keinoin ja kattamalla lantavarastot.

Sen sijaan kirjoituksessa

ei käsitelty lainkaan lannan

levittämisen aikana ja jälkeen tapahtuvia päästöjä ja niiden vähentämismahdollisuuksia. Lietteen ja virtsan sijoituslevitys ja pinnalle levitetyn lannan

nopea multaus maahan ovat näistä esimerkkejä.

Uusin menetelmä on lietelannan happamoittaminen rikkihapolla levityksen yhteydessä. Näin esimerkiksi oraille letkulevityksenä annetusta lietteestä haihtuvan ammoniakin määrää voidaan merkittävästi vähentää ja samalla parantaa lannan lannoitusvaikutusta.

Levitykseen liittyvät toimenpiteet voivat olla jopa selvästi kustannustehokkaampia kuin päästöjen vähentäminen lantaloita kattamalla.

Lannasta ammoniakkina haihtuva typpi oli ennen teollisten lannoitteiden valtakautta suuri ongelma, sillä typen haihtuminen heikentää lannan lannoitusvaikutusta.

Jos kaivaa minkä tahansa viime vuosisadan alkupuolen maatalouden käsikirjan esiin, löytää ohjeita hyvästä lannanhoidosta: lantakasat on tiivistettävä, niiden pinta-ala on minimoitava ja virtsa on johdettava nopeasti tiiviiseen säiliöön. Levitetty lanta on välittömästi mullattava. Samat asiat pätevät edelleenkin.

Ruokinnalla voidaan vaikuttaa siihen, kuinka paljon lantaan päätyy typpeä. Ja mitä enemmän typpeä, sitä suurempi on typpitappion riski. Jo 1990-luvun alussa kiinnitettiin huomiota liialliseen valkuaisruokintaan, joka tarpeettomasti lisää ammoniakkipäästöjä.

Valkuaislisäruokinta on nykyään yleisesti käytössä naudoilla. MTT:n tutkimukset osoittavat, että nuorilla naudoilla se on vain harvoissa tapauksissa taloudellisesti kannattavaa.

Valkuaislisän poisjättämisellä parannetaan typen hyväksikäyttöä ja vähennetään ammoniakkipäästöjä, mutta kohennetaan myös tilan taloutta.

Myös lypsylehmillä valkuaistäydennyksen poisjättäminen

lisää typen hyväksikäyttöä, mutta alentaa maitotuotosta. Nykyisillä hinnoilla säästöt

rehukustannuksissa näyttäisivät kuitenkin vähintään kompensoivan menetetyt maitotulot.

JUHA GRÖNROOS

Kirjoittaja on Suomen ympäristökeskuksen erikoistutkija.

Avaa artikkelin PDF