VIERASKOLUMNI Maantiede merkitsee
Suomi on mittasuhteiltaan laaja, pienten paikallisyhteisöjen maa. Päätöksenteko ei tätä enää havaitse. Paikallisia olosuhteita ja alueittaista vaihtelua ei haluta tai osata tunnistaa. Ilmiöt oletetaan samankaltaisiksi kaikkialla.
Kun yhteiskunnan alueellisen organisoitumisen olemattomaan tuntemiseen yhdistyy vaihtoehdoton usko suuruuden logiikkaan, tehdään päätöksiä, jotka kuorivat palveluita ja vaikutusmahdollisuuksia paikallisyhteisöistä. Keskittämisen ja hallintoalueiden suurentamisen oletetaan edistävän itsestäänselvästi tehokkuutta ja kansalaisten yhdenvertaista kohtelua.
Yhä useampi kansalainen joutuu kuitenkin toteamaan, että häntä syrjitään asuinpaikan perusteella, koska päätöksentekijät eivät enää ota huomioon etäisyyksiä. Esimerkiksi matkalla sairaalaan tapahtuvat synnytykset todennäköisesti lisääntyvät.
Pinnistelevää äitiä ei välttämättä lohduta, että kymmenien kilometrien päässä siintää suuri synnytyssairaala, kun entiseen vähän pienempää olisi ollut muutaman kilometrin matka.
Liian monia uudistuksia tehdään hallinnollisen laiskuuden ja henkilöstön mukavuudenhalun lähtökohdista. Kansalaisten paras on toissijainen. Maantieteen huomiotta jättävä mekaaninen pyrkimys yhdenvertaisuuteen synnyttää lisääntyvästi epäoikeudenmukaisuutta.
Viime aikoina on keskusteltu vilkkaasti nuorten syrjäytymisestä. Sen käsittely pelkästään yleisenä ei kuitenkaan tavoita oleellista: nuorten syrjäytymisen vaikutusyhteydet ovat erilaisia erilaisissa paikallisyhteisöissä. Niitä on tarkasteltava omanlaisesti esimerkiksi Helsingin lähiöissä, pikkukaupunkien keskustoissa tai syrjäisen maaseudun kylissä.
Vaikka ilmiö on samanniminen, sen luonne erilaisissa maantieteellisissä ympäristöissä vaihtelee. Ilman tämän tunnistamista ja huomioon ottamista jäädään herkästi yleisen pohdinnan tasolle, joka ei välttämättä tavoita erilaissa paikallisyhteisöissä elävien nuorten arjen kipukohtia.
Vallitsevasta ilmiöperustaisesta politiikasta olisi pyrittävä kohti paikkaperustaista politiikkaa. Se olisi kansalaisten edun mukaista, koska jokaisen arki sijaitsee jossakin, se kiinnittyy paikallisyhteisöihin.
Paikkaperustainen politiikka ei tietenkään tarkoita kaikkien ilmiöiden käsittelyä paikallisina. Nykyinen käytäntö, jossa ilmiöitä tarkastellaan vain yleisinä, johtaa kuitenkin kansalaisten kannalta epäselviin käytäntöihin ja tehottomaan yhteiskuntapolitiikkaan. Esimerkiksi hallituksen käynnistämän nuorisotakuun laimeat tulokset voivat osittain johtua paikallisten työmarkkinoiden erilaisuuden riittämättömästä huomioon ottamisesta.
Paikkaperustaisuudella on selvä yhteys hallinnollisiin ratkaisuihin. Mikäli esimerkiksi kunnat tai työ- ja elinkeinotoimistojen toiminta-alueet tulevat liian suuriksi, niiden sisään on vaikea kehittää menettelyjä, jotka ottaisivat edes auttavasti huomioon paikalliset olosuhteet.
Myös aluehallinnon keskittäminen etäännyttää päätöksentekoa maantieteellisistä yhteyksistä. Uusimpana esimerkkinä on kaavailu EU:n aluekehitysrahoituksen päätösten keskittämisestä neljään Elinkeino-, liikenne ja ympäristökeskukseen. Tällainen suunnitelma on järjetön.
Paikkaperustaisuuden ja maantieteen huomioon ottaminen edellyttävät keskitettyjen ja hajautettujen ratkaisujen työnjaon syvähenkistä pohdintaa. Peruspyrkimyksenä tulisi olla hajautettujen ratkaisujen ensisijaisuus: on oltava lähellä kansalaisia.
Kansalaislähtöisyyteen näytetään päästävän ainoastaan melko tylsällä tavalla: on säädettävä laki lähipalvelujen ja lähivaikuttamisen periaatteista. Muutoin päädytään yhä rujompaan paikallisuuden alasajoon ja Suomen idean perustavalaatuiseen järkkymiseen.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
