vierasyliö Ilmastonmuutos ja Venäjä
Maa- ja liuskekaasunkin käytöstä on muiden fossiilisten energianlähteiden tavoin luovuttava vuoteen 2100 mennessä, sanoo hyvin perustellen kansainvälinen ilmastopaneeli IPCC tuoreessa raportissaan.
Esimerkiksi Venäjälle tämä on kova paikka, onhan sen valtiontalous perustunut ainakin puoliksi tällaisen energian viennin verottamisesta saatuihin tuloihin. Kuinka tähän kokonaisuuteen vaikuttaa Venäjän konflikteja tuottava politiikka?
Jos fossiilisten energianlähteiden käyttöä ei pystytä – Venäjä mukaan lukien – ajoissa korvaamaan päästöttömillä järjestelmillä, seuraamukset ovat rajut.
On muistettava taustaksi, että jo nyt yli 800 miljoonaa ihmistä elää aliravittuina. Fossiilista energiaa käytetään ruuantuottamisessa muun muassa työkoneissa ja lannoitteiden valmistuksessa.
Tämä on todella iso juttu. Rajoittavista tekijöistä ravinnon ja suojan (turvan) tarpeiden tyydyttämiset ovat tärkeysasteikon kärjessä. Ne määrittävät muiden rajoittavien tekijöiden sijainnin ihmislajin lyhyen ja pitkän aikavälin käyttäytymisessä. Päätöksissä pitäisi aina ottaa niiden pitkäaikaisvaikutukset huomioon.
Länsimaisessa sivistyksessä tärkeää on sen ohella, mitä tehdään, myös se, millä periaatteilla tehdään.
Suomea länsimaisena sivistysvaltiona ja Euroopan unionia rauhan takaamistehtävän itselleen ottaneena yhteisönä koskettaa se, kuinka Etykin Helsingin vuoden 1975 huippukokouksen pöytäkirjan periaatteita noudatetaan.
Venäjän lipeäminen Etyk-ruodusta on nostanut muutoinkin oikeusvaltioperiaatteiden valvontatehtävän maailmanpolitiikan keskiöön. Siihen kuuluu IPCC:n tuore raportti, jolla valmistaudutaan Pariisin ensi vuoden ilmastokokoukseen.
Kysymys on kiteytetysti Venäjän käynnissä olevista aluekaappaustoimista, niiden aiheuttamista pakotteista ja vastapakotteista. Ultralyhyt kertaus Euroopan historiasta marraskuu 2013 jälkeen kuvaa asiaa.
Krimin niemimaalta käynnistetyn aggression perimmäinen tarkoitus, aluevaltaus, kävi varsin pian selväksi. Se lukeutuu aineellisesti kategoriaan resurssisodat. Alan asiantuntijat toivat tämän esiin jo operaationäytelmän alkuvaiheessa.
Resurssinäkökohta on tärkeä. Ravinnon ja suojan (turvan) tarpeiden tyydyttämiset ovat, kuten todettua, perusekologiaa. Näiden välttämättömyyksien hoitamista voidaan edistää aktiivisilla sotatoimilla, mutta niillä voidaan tuhota myös yhdellä kertaa alueen ruoantuotannon perusteet ja samalla yhteiskunnan turvakehikon keskeinen tukipilari.
Sillä, mitä Venäjän federaatio ja Euroopan unioni tekevät elintarvikepolitiikassa, on mitä suurin merkitys Suomen kannalta.
Meillä on 1 300 kilometriä yhteistä rajaa Venäjän kanssa. Sen Suomeen rajoittuvat hallinnolliset alueet ovat väestömääriinsä nähden ruuan alituotantoalueita. Koko federaatio tuottaa vain kuusi kymmenesosaa kuluttamastaan ravinnosta. Syy on rakenteellinen.
Venäjää lukuun ottamatta kaikki Itämeren rantavaltiot ovat Euroopan unionin jäsenvaltioita ja siten myös yhteisön yhteisessä maatalous- ja kalastuspolitiikassa.
Tämä merkitsee yhteisesti sovittuja menettelytapoja hallinnollisista prosesseista, joilla päätetään toisaalta muun muassa EU:n maksamista tuista ja toisaalta EU:n hyväksymistä edellyttävistä kansallisesti rahoitettavista tuista.
EU hyväksyy ”epäsuotuisa alue” -käsitteen, mutta ei tukijärjestelmänsä perusteissa tosiallista ilmasto- ja kasvillisuusvyöhykekäsitteisyyttä. Näin tämä yksityiskohta puree systeemisesti EU:n ja koko pohjoisen pallonpuoliskon pohjoisimpaan maahan, joka kaiken lisäksi on logistisesti saarivaltio, siis Suomeen.
Tämä merkitys kirkastuu itse kullekin, kun vastaa kysymykseen: ”Miksihän Norja ja Islanti eivät halua kuulua Euroopan unioniin, joka toisi mukanaan yhteisen maatalous- ja kalastuspolitiikan.”
Tämä syy oli tiedossa jo vuonna 1994. Siksi Suomi sai läpi ”vakavien vaikeuksien” artiklan 141, josta luovuttiin vapaaehtoisesti. Vakavan vaikeuden voi tuottaa luonnonmaantieteen ohella myös EU omalla sinänsä hyvää tarkoittavalla yleispolitiikallaan. Tästä on nyt hyvin tuore näyttö, mutta turvapykälää ei enää ole.
Venäjä on jo aiemmin käyttänyt maakaasua sen jakeluverkon avulla tehostamaan poliittisia pyrkimyksiään, niin tapahtui nytkin. Vaikka Venäjä oli jo vuonna 2004 sopimassa, että maakaasun yksikköhinta seuraa raakaöljyn maailmanmarkkinahintaa, sopimus ei ole tositilanteessa paljon painanut.
Lokakuun lopussa 2014 päästiin kuitenkin – yllättäen – EU:n myötävaikutuksella toimitussopimukseen yli pahimman pakkasjakson vuoden 2015 maaliskuuhun saakka.
Nyt näyttääkin siltä, että EU:n ja Yhdysvaltain pakotteet yhdessä energianviennin verotulojen laskun, ruplan arvon heikentymisen ja yhtiöiden likviditeettivaikeuksien kanssa pakottaa Venäjän presidentin hallinnon ainakin tilapäisesti pehmentämään politiikkaansa.
Putkiratkaisun rinnalla maakaasu voidaan siirtoa varten nesteyttää ja määräsatamassa muuttaa takaisin kaasumaiseen olomuotoon. Tämä tunnetaan lyhenteellä ”lng”.
EU:n komission toiveiden mukaan Suomi ja Viro ovat sopineet kumpaankin maahan lng-terminaalin ja niitä yhdistävän kaasuputken rakentamisesta, osittain siis EU:n rahoituksella.
Tietenkin Venäjä voi tarjota omaa nesteytettyä luonnonkaasuaan tarjouskilpailuissa. Tämä tekee Venäjän vastalauseettomaksi, mikä on hyvä asia. Suomi tietenkin tiedostaa, että maakaasun viimeinen käyttöpäivä on IPCC:n mukaan 31.12.2100.
Venäjän presidentin hallinto on joutunut menemään maan ja kansan tulevaisuuden turvaksi kartutettujen hyvinvointirahastojen varojen käyttöön auttaakseen rahoitusvaikeuksiin ajautuneita valtion pääasiassa omistamia yhtiöitä niiden lainojen hoidossa. Talouskasvu on pysähtynyt samasta syystä.
Venäjän rooli fossiilisen energian myyjänä saattaa yllättäen mukautua realiteetteihin. IPCC:n tavoitteet saattavat saada Venäjältä yllättävää tahatonta käytännön tukea. Ratkaisevaa on tietenkin, mitä sovitaan Pariisissa ja kuinka se pitää.
ERKKI PULLIAINEN
Kirjoittaja on emeritusprofessori ja tietokirjailija.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
