KOULUPÄIVÄKIRJA Pärjääkönainen yksin

Nyt ei ole kyse niin muodikkaasta sukupuolten tasa-arvokeskustelusta, vaan koulumaailmaan hiipineestä käytännön ongelmasta. Valtaosa tämän hetken opettajista onkin naisia. Tiedän, että nyt otsalihakset rypistyvät monelta: että mitä sitten.

Kun aloitin koulutien sodan jälkeen, eteläkarjalaisen pitäjän jokaisessa kyläkoulussa oli miesjohtaja. Taisipa jokaisella olla myös jonkin sortin rintamapäällikkyyttäkin. Siitä tietysti seurasi, että miehiset sodan lait tulivat oitis koulun arkeen.

Kun aloitin nuorena opettajana pääkaupunkiseudun suurehkolla koululla, huomasin että liki kaikkien suurten naapurikoulujen johtajat olivat miehiä. Niinpä eräskin koulunjohtaja, rintamajermu, sanoikin, kun katseli aamukahvipöydässä koululle valuvaa oppilasainesta, että sieltä ne pirunpenikat tulevat. Hän taisi olla juuri se rintamalta palannut ja sittemmin pikakoulutuksen saanut mies. Sodanjälkeinen koulu tarvitsi miesopettajia.

Entäpä nykyään? Kun opettajakunta on naisistunut, siitä on seurannut paljon hyvää. Vuosikymmenten kurikoulun tilalle on saattanut tulla enemmän sosiaalisuutta. Oppilaan henkilökohtainen huomioon ottaminen on saanut enemmän sijaa. Ehkäpä naisopettajat ovat uskaltaneet kokeillakin enemmän.

Ne, jotka ovat rypistäneet otsalihaksensa, voivat laskea ne perusasentoon. Nythän kaikki sukupuoleen viittaava on kuin kävelisi heikoilla jäillä: ritinää on, mihin mennä.

Itse tein opettajan urani naisjoukon keskellä. Ainoa lapseni on tyttö, joka on joutunut johtajatason kouluttajana maailmalla tekemisiin miesvaltaisten alojen kanssa. Ja pärjännyt, oli sitten kyse vaikkapa japanilaisesta firmakulttuurista, jossa nainen taitaa olla se teenkeittäjä. En ole sukupuoli-inttäjä.

Mutta sanon kuitenkin: pärjääkö nainen koulussa yksin. Vai pitäisikö koulun ylläpitäjän tulla nyt avuksi, että saataisiin kouluun jatkossakin joku miesopettaja. Opettajakoulutus ei ole siihen pystynyt.

Yliopistolle on annettu kaikki valta tässä. Niinpä se inttää jatkuvasti, että mieskiintiötä opettajakoulutukseen ei tule.

Elääkö opettajakoulutus ihan omaa aikaansa? Eikö sen pitäisi olla tiiviissä kytkennässä opettajatarpeeseen – siis kenttäkouluun. Itselleenkö se opettajia kouluttaa. Yliopisto on antanut tutkimuksen etuvartiona periksi jo talouselämälle, erityisesti teknologiateollisuudelle ja palvelee sen tarpeita. Mutta opettajakoulutuksessa se on vanha jäärä.

Opettajakoulutuksen tulee kuunnella nyt kenttäkoulua. Koulun ylläpitäjän pitää laskea miesopettajien tarve. Opettajia tulee kouluttaa tämän tarpeen mukaan.

Ehkä silloin olisi syytä jättää vähemmälle huomiolle esimerkiksi Opettajien Ammattijärjestön (OAJ) fraasinomainen edunvalvontakanta, että opettaja on korkeasti koulutettu, naisvaltaisen matalapalkka-alan edunsaaja. Nimike on jopa loukkaava.

Muutos yhteiskunnassa on kouraissut erityisen syvältä koululasta. Saattaa olla, että koulu on monelle lapselle ainoa turvallinen paikka. Se, jossa on leikkiä ja ruokaa. Meillä viljellään liikaakin fraasia, että tätä taustaa vasten koulu tarvitsee miesopettajia malliksi perhevajauksille, erityisesti pojille.

Koulu tarvitsee jatkossakin miesopettajia paljon laajemman asian takia. Naisopettajia ei saisi jättää yksin.

Avaa artikkelin PDF