HEVOSELÄMÄÄ Hurma

Liinaharjainen punaruskea hevonen vetää auraa. Lyhyehkö siirtokarjalainen pientilan isäntä kulkee auran perässä.

Siinä olemme me, isäntä ja minä, nuori ori Hurma. Tulemme hyvin toimeen isännän kanssa. Olemme kuin parhaat kaverukset ainakin, lisäksi olemme hyvä työpari.

Eläminen ja toimeentulo 50-luvun pientilalla ei ole helppoa. Tila on lohkaistu isommasta, niin kuin monelle muullekin Karjalasta tulleelle. Peltoa on nelisen hehtaaria ja metsää kymmenen. Siitä on elanto otettava, niin isännän leipä kuin minunkin kaurani.

Isäntä on leskimies ja kahden pienen lapsen yksihuoltaja.

Työni vaihtelee vuodenaikojen mukaan.

Kesäisin pidän eniten siitä, kun saan raskaan työpäivän päätteeksi pulahtaa vilvoittavaan veteen. Silloin uin hevosta minkä pääsen. Inhottavinta ovat herkeämättä kimpussa pörräävät paarmat. Niitä saa jatkuvasti huiskia hännällä ja potkia kavioilla.

Välillä isäntä vie minut kengitettäväksi kyläsepälle. Seppä vuolee kavioni kenkiin sopiviksi, ja astelen taas entistäkin ylväämmin.

Talvisin olemme tukinajossa. Silloin saan pinnistää kaikki voimani, jotta saan puukuorman metsästä pihaan. Myytävät puut kuljetetaan tien laitaan. Puiden myynti tuo kaivattua lisää isännän kukkaroon.

Yksi talvi oli mahdottoman luminen. Kuusien oksat painuivat notkolle lumen painosta. Isännällä oli työ ja tuska saada jäiset koivutukit rekeen. Hiki virtasi ja tupakkaa paloi kuormia tehdessä.

Kerran meinasi käydä köpelösti. Pakkasta oli illansuussa melkein kolmekymmentä astetta. Isäntä ei malttanut lopettaa, sillä puut oli saatava tien varteen. Puuta rekeen väännettäessä isännän jalka lipsahti puiden väliin ja jäi jumiin.

Aika kului, eikä ketään näkynyt. Pakkanen kiristyi entisestään ja kuu loisti taivaalla. Lopulta isäntä viimeisillä voimillaan vääntäen sai vapautettua jalkansa ja pääsimme vihdoin kotimatkalle.

Huushollissa oli vuosien varrella jos jonkinlaista emännöitsijää. Yksi oli hermoheikko Irene, jolla oli kaksi lasta eri isistä. Irene olisi tahtonut isännän kanssa vihkipallille.

Onneksi niin ei käynyt, sillä Irene kuritti lapsia, kun isäntä ei nähnyt. Kerran hän ajoi tyttöä tiskirätin kanssa pitkin raittia ihan ilman syytä. Oli siinä hevosella ihmettelemistä.

Haimme joskus isännän kanssa hiekkaa järven takaa jäätä pitkin. Kerran tyttö ja poika lähtivät mukaan jäälle. Isäntä varoitti lapsia menemästä verkkoavannoille, missä oli vain ohuelti lunta eikä lainkaan jäätä.

Reen kadottua näkyvistä poika käveli kohti verkkoavantoa tyttö perässä. Pian poika putosi avantoon. Tyttö lähti hätääntyneenä juoksemaan kohti rantaa, mutta kääntyi sitten takaisin. Poika sai jalkansa avannon reunalle, mistä tyttö sai kuin ihmeen kaupalla vedettyä tämän takaisin jäälle.

Illalla kuorman tuotuaan isäntä torui poikaa lempeästi, kuitenkin helpottuneena siitä, että asiasta selvittiin pelkällä säikähdyksellä. Muutaman päivän kuluttua lehdessä oli juttu, jossa kerrottiin viisivuotiaan pelastaneen kuusivuotiaan.

Eräänä päivänä äestimme isännän kanssa pellolla. Isäntä vaikutti jotenkin alakuloiselta. Sitten iso auto peruutti tienhaaraan.

Isäntä huokaisi raskaasti ja alkoi riisua valjaitani, vaikka työt olivat vielä kesken. Isäntä taputteli minua kaulalle ja kertoi minun olleen hyvä hevonen ja kaveri.

Sitten isäntä vei minut raskain askelin teurastamon autolle.

LEENA KAKSONEN

Järvenpää

Avaa artikkelin PDF