Harvaan asutulla Ylä-Pirkanmaalla valokuidun saa pian melkein joka torppaan – kyläaktiivit kertovat, miten se on mahdollista

Petri Asikainen ja Juha Saarilahti suunnittelevat maatalousyhtymänsä toimia viljelyohjelmistolla. Nykyisillä mobiiliyhteyksillä verkkoon tallennettujen tiedostojen käyttö saattaa takkuilla. Kuva: Henrik Hohteri

Rajalliset verkkoyhteydet ovat olleet riesana ennenkin. Vuonna 1907 puhelimeen sai puhua kerralla enintään viisi minuuttia, kertoo Petri Asikainen. Kuva: Henrik Hohteri

Valokuituverkko ulottuu käytännössä koko Ruoveden asutulle seudulle. Kuvassa Sirkku Mäkelä, Jari Liski, Juha Saarilahti ja Petri Asikainen. Kuva: Henrik Hohteri

Valokuituverkkojen rakentamista maaseudulle vaivaa muna-kana-ongelma.

Avokätisestä julkisesta tuesta huolimatta liittymän hankinta merkitsee kiinteistön omistajalle tuhansien eurojen investointia.

Tuntematon ja korkea hinta karsii liittymishaluja. Jos liittyjiä on vähän, hinta nousee entisestään. Lopputulos: Ei kannata tehdä, sinnitellään mobiiliyhteyksien varassa.

Pohjoisella Pirkanmaalla on oivallettu, miten jumi ratkeaa ja liittyjät saadaan mukaan.

Ruovedellä ja Virroilla valokuitu rakennetaan kuuteen kylään vuoden 2019 loppuun mennessä. Virroilla valmista verkkoa on ennestään jo monin paikoin, Ruovedellä kunnan keskustassa ja Pihlajalahden kylässä. Myös naapurikuntaan Mänttä-Vilppulaan valokuitua on vedetty.

Kuudesta uusimmasta hankkeesta jokainen on saanut elykeskuksen myöntämän EU:n maaseuturahaston tuen. Se kattaa 70 prosenttia kustannuksista.

Valokuituinnostuksen siemen kylvettiin pari vuotta sitten. Ruoveden kunnalla oli käynnissä maaseudun kehittämishanke, jonka kyläilloissa valokuidusta mainittiin.

”Kaikki kylät käytiin läpi. Illan loppuaiheena oli aina valokuitu”, muistaa kunnan kehityspäällikkö Sirkku Mäkelä.

Tärkeä sysäys tuumien toimiksi muuttumiselle oli rajatun ajan tarjolla oleva tuki. EU:n maaseuturahaston tukemien töiden on valmistuttava 2020 loppuun mennessä. Ei ole mitään varmuutta, että valokuituverkkojen tekoa tuettaisiin vielä tulevilla ohjelmakausilla.

Ratkaisevinta on kuitenkin ollut kylien oma aktiivisuus.

Kyläyhdistykset päättivät perustaa kukin oman kuituhankkeensa.

Ensiksi aktiivit keräsivät kiinteistöjen omistajilta sitovia liittymissopimuksia. Hintakatoksi päätettiin kipurajaksi mielletty 2 500 euroa.

Liittymäsopimusten keruu oli tiivis kolmen kuukauden rykäys, joka vaati kyläläisiltä sinnikästä myyntityötä.

"Jalkautumista, puskaradiota, somea, kyläiltoja, puhelinsoittoja", Väärinmajan valokuituaktiivi, maanviljelijä Petri Asikainen luettelee.

Kylässä asuu vakituisesti noin 300 aikuista. Valokuituliittymiä on tulossa 191, joista 80 mökkiläisille.

Suunniteltu verkkoalue laajeni soittokierrosten aikana. Kun joku syrjemmässä asuva halusi mukaan, kaikki kiinteistönomistajat reitin varrella käytiin läpi. Väärinmajalla yksikään halukas ei jäänyt lopulta verkon ulkopuolelle.

Yrittäjiä, varsinkin eläintilallisia, valokuitu innosti. Verkkoyhteys sallii esimerkiksi lypsyrobotin ja etäseurantajärjestelmien rakentamisen.

”Maatalousyrittäjän tärkein työkalu on tietokone”, toteaa Asikaisen kanssa maatalousyhtymää pitävä Juha Saarilahti.

Joillekin ratkaisevaa oli television näkyvyyden paraneminen. Antennin saisi purkaa.

Mökkiläisistä useita houkutti paranevien yhteyksien kautta avautuva mahdollisuus etätyöhön.

Moni iäkkäämpi asukas ymmärsi valokuidun investointina tulevaisuuteen. Esimerkiksi lääkäriaikoja tarjotaan yhä enemmän verkossa etäkonsultaationa.

Ja vaikka liittyjällä ei olisi omaa tarvetta, niin ainakin talon arvo nousee kuiduttomaan kotiin verrattuna.

Kyläkuitumallissa kylien yhdistykset omistavat verkot. Puhelinyhtiö rakennuttaa verkon kiinteään hintaan, huolehtii sen ylläpidosta ja myy palvelut. Kunta takaa kyläyhdistysten lainoja ja suo itsekin rakentamisen aikaista rahoitusta, sillä tukirahat maksetaan vasta jälkikäteen.

Pohjois-Hämeen Puhelin Oy:n myyntijohtajan Jari Liskin mukaan valokuituverkkojen tekeminen ei millään onnistuisi puhelinyhtiön vetämänä.

”Ilman kyläkuntien omaa aktiivisuutta meidän olisi turha lähteä tekemään valokuitua. Kolmessa kuukaudessa olisimme saaneet murto-osan liittyjiä mukaan.”

Maaseudun kehittämisvarojen lisäksi valokuituun on ollut tarjolla valtion laajakaistatukea. Liskin mielestä näiden hankkeiden ongelma on ollut kuntavetoisuus. Ne eivät samalla tavalla innosta liittyjiä mukaan.

Paikallinen puhelinyhtiö on ollut tiedottamassa valokuidusta alusta asti, mutta rakentajaksi ja operaattoriksi yhtiö valittiin kilpailutuksen kautta, Juha Saarilahti korostaa.

Riski rakentamisen kustannuksista jää puhelinyhtiölle. 10 miljoonan euron liikevaihdon yritykselle 5,7 miljoonan euron valokuituhankkeet ovat mittava ponnistus. Kokemusta verkon rakentamisesta on aiemmista hankkeista, paikallistuntemusta 120 vuoden ajalta, Liski vakuuttaa.

Valokuitu on jo rakentamisen kautta piristysruiske seudulle. Kaivu-urakat tuovat töitä koneyrittäjille sekä työntekijöiden majoittajille ja ruokkijoille.

Joillekin kylille valokuituhanke on merkinnyt uinuvan kylätoiminnan henkiin herättämistä.

Liski kertoo myös kuulleensa, että hankkeet ovat synnyttäneet uusia yhteyksiä asukkaiden ja mökkiläisten välille.