VIERASKOLUMNI Lupaus ja lunastus

Vaalikone ei taida olla perimältään suomalainen, mutta hyvin se on meillä otettu käyttöön.

Vaalien alla ehdokkaat päivittelevät toisilleen, kuinka moniselitteisiä kysymyksiä siinä ja siinä koneessa oli.

Ja sitä, kuinka paljon aikaa

hupenee jopa kymmenien

lehtien ja järjestöjen testipatterien äärellä.

Vaalikoneilla ei mitata ehdokkaan etevyyttä vaan haetaan laajempaa kuvaa hänen arvoistaan. Ehdokas kertoo mieluusti asioista, joita hän tai hänen puolueensa ajavat. Silti tiukan paikan tullen päätösten takana ovat aina päättäjän arvot.

On myös koko joukko suuria linjakysymyksiä, joissa useimmat puolueet eivät pysty tai halua muodostaa yhtä omaa kantaansa vaan jättävät asian niin sanotuksi omantunnon kysymykseksi.

Tällaisia ovat esimerkiksi suhtautuminen ydinvoiman lisärakentamiseen, kysymys kauppojen aukiolosta – tai laki tasa-arvoisesta avioliitto-oikeudesta.

Tässä yhteydessä ei kannata puuttua mahdollisen lain yksityiskohtiin muuta kuin niiltä osin, että torjutaan kaikki pelkoa herättävät mielikuvat homojen kirkkohäistä. Kirkolla on oma hallintonsa ja oma tulkintansa uskonasioista, joista ei eduskunnassa säädetä. Kysymys on siis ihmisten oikeudenmukaisuudesta ja tasa-arvosta virallisen parisuhteen edessä.

Jos valitun eduskunnan kansanedustajat olisivat noudattaneet vaalikonevastauksiaan, olisi Suomessa nyt tasa-arvoinen avioliittolaki. 76 kansanedustajaa allekirjoitti asiasta lakialoitteen, mutta vajaat neljäkymmentä äänestäjilleen lakia luvanneista ei niin tehnyt. Suuri osa heistä oli keskustalaisia naisia. He vetosivat oppositioasemaansa, lakialoitteen kun oli ensimmäisenä allekirjoittanut kokoomuslainen ulkomaankauppaministeri.

Mutta olipa myös kokoomuksen sisällä suuri joukko, jolla ei kantti riittänyt oman lupauksen lunastamiseen. Epätoivoisinta on ollut perussuomalaisen lakivaliokunnan naisedustajan

pyöriskely. Häntä ovat

kuulemma omassa porukassa painostaneet äijät ja käytävillä vassarinaiset.

Persuille tiedoksi: politiikassa joutuu myös puolustamaan näkemyksiään. Pelkällä ilmoituksella ja vitsillä ei selviä. Ja kuraa tulee takille aina.

Omalla kohdallani ydinvoimavastaisuus on kuulemma

vihreää vaikutusta, vaikka

puoleni valitsin jo 70-luvulla. Ei ole ollut tarvetta takinkääntöön, päinvastoin.

Kantaansa voi perustellusti

muuttaa, sen hyväksyn. Uskottavasti niin voi tehdä vain kerran. Ajanpuutteen vuoksi jätän nyt mainitsematta, ketä tunnettua oman puolueeni

kokenutta poliitikkoa on tuskaista kuulla EU- tai ydinvoimakysymyksissä, mielipiteet kun pyrkivät muuttumaan oman aseman myötä.

Toisaalta maailma olisi piirun verran parempi, jos sosiaalidemokraatit eivät olisi kollektiivisesti hirttäytyneet pitämään eläkeikää nykyisellään tai kokkarit älyäisivät, että hyvinvoinnin rahoittamiseksi pitää joskus myös maksaa veroja.

Tasa-arvon, kansanvallan

tai ihmisoikeuksien suhteen ei

voi olla hallitus- tai oppositioasemassa. Lupauksista lipsuminen kertoo rakkaudesta omaan asemaan tai pelkuruuteen konservatiivien kovenevan kielen edessä.

Yksi vaikeneva arvoliberaali on vaarallisempi kuin viisi yhteiskunnan hätäjarrussa roikkuvaa päiviräsästä.

Kansanvallan suurin vihollinen on politiikan uskottavuus. Jos äänestäjä ei voi luottaa edustajansa lupauksiin, mihin hän luottaa? Ja jos edustajalle on vaikeaa pitää kiinni sanomisistaan, niin kuinka helppoa on aamuisin katsoa itseään peilistä?

Tässä olen minä. Poliitikko.

Avaa artikkelin PDF