KALAJUTTU Vähäsuolainen juttu, osa 1
Ensimmäisen juhannuksenpyhän aamu oli jo ehtinyt pitkälle. Aurinko väreili. Tienvarsiniittyjen keltaiset leinikit, kissankellojen sini ja metsäkurjenpolven hento violetti näyttivät värinsä puhtaimmillaan. Keltamustat ja valkoiset perhoset lekuttelivat niityn yllä. Puut ja pensaat uppoutuivat syvän vihreinä maisemaan. Linnut pitivät konserttiaan.
Kävellä lohjustimme kolmistaan reippaina poikina: minä, Matti ja Timo, pitkin aamuyöllisen sateen kastelemaa heikkatietä. Pitkät haavanriu´uista kuoritut onkivavat huojahtelivat olkapäillämme.
Vaelsimme kohti Kiiminkijoen Kurimonkoskea, joka oli vanha rautaruukki ja kartanomiljöö. Kartanon palaneiden ja purettujen rakennusten vanhoilla pihatantereilla vanhan kuusiaidan liepeillä kyläläiset perinteisesti kokoontuivat viettämään juhannusta ja polttamaan kokkojaan. Siellä täällä näkyi vielä autoja ja polkupyöriä, tantereella keltaisia ja vihreitä telttoja.
Jossakin paloi nuotio, joku krapulainen keitteli turrannäköisenä aamukahvejaan.
Olimmehan toki olleet samoilla tantereilla edellisiltanakin, kun juhannuskiima ja möyhinä kävi jokitörmällä kiivaimmillaan. Herkeämättömällä mielenkiinnolla olimme seuranneet, kuinka kylän miehet ja naiset, ja liuta muualta tulleita juhlijoita olivat mieli huikaisevana kuin Virsukankaan soivalla metsolla hoilailleet pullojensa kanssa.
Pyörteenrannasta kantautuivat kaksirivisen haitarin karheat sävelet. Saharannassa soi kilpaa ohi virtaavan kosken kuohujen kanssa Jussin vieterivetoinen grammari. ”Tämä elomme riemu ja rikkaus, sekä rinnassa riehuva rakkaus, sekä pettymys tuo totta tosiaan, väliaikaista kaikki on vaan…”.
Jonkun ajan kuluttua joku nuotiolla istuva mies alkoi hoilata: ”Emme tienneet kun läksimme silloin, kuka joskus palata vois…”
Ja olihan sinne joukkoon eksynyt muuan julkiuskovainenkin, Laestadiuksen oppiin höyrähtänyt ihmispoloinen syntisten menoa päivittelemään. Ja tietenkin suuri joukko meitä keskenkasvuisia, jotka herkeämättömällä mielenkiinnolla otimme oppia aikuisilta tulevien vuosien juhannusjuhlia varten. Olihan juhannus yltäkylläisessä, tuhlaavaisessa valossaan pohjoisen kesän tärkein juhla, karnevaali vailla vertaa.
Nyt oli yöllinen meno törmällä hiljennyt, ja meidän poikasten mielessä oli taas kirkkaimpana harrastuksista ensimmäinen: ahventen ja taloussiikojen eli särkien onkiminen.
Sahasaaren kohdalla käännyimme rantaan vievälle polulle, ja sielläkin oli savuava nuotio aivan vesirajassa. Ja kas kummaa, muutaman metrin päässä rannasta, sakeassa pensaikossa maata pötkötteli mies mahallaan, toinen jalka paljaana ja toisessa jalassa musta pyhäkenkä.
Timo kävi tutkimassa miestä lähempää ja sanoi sitten:
”Rammari-Jussi!”
Jussi oli Timon naapuri, saanut nimensä siitä, että kuljetti pyöräntarkalla gramofonia ja soitteli ihmisten iloksi levyjä.
Mutta tänä aamuna eivät Äänisen aallot liplattaneet eikä juoksuhaudoissa ollut elämää. Jussi oli kaatunut pyörällä ja savikiekot olivat parskahtaneet keskeltä halki. Toki näkyi heinikossa muutamia ehjiäkin levyjä.
Jussi heräsi ja nousi istualleen ja tiiraili pää kallellaan meitä:
”Ka, mitä poijanmulukut.”
”Eipä mittää”, Timo sanoi.
Hetken kuluttua Jussi löysi pullonsa, pyöritteli sitä aikansa silmiensä edessä, aukaisi korkin ja kulautti viimeisen pisaran viinaa kurkkuunsa, tarjosi sitten pulloa Timolle:
”Hae poika vettä.”
Timo kävi pulputtamassa pullon täyteen Kiiminkijoen vettä. Jussi kulautti puolet vedestä kurkkuunsa, röyhtäisi ja kulautti lopunkin veden sisuksiinsa, alkoi sitten valitella nälkäänsä ja kaivata toista kenkäänsä. Löysimme Jussin toisen kengän heinikon keskeltä, Timo auttoi kengän Jussin jalkaan, mutta sukka puuttui.
Jussi muisti sitten, että aattoiltana vettä kahvipannuun hakiessaan hän oli hojeltunut koskeen ja polttanut toisen sukkansa, kun oli kuivatellut sitä nuotiossa. Nailonsukan roippeet roikkuivat yhä vielä keitinselän nokassa nuotion vieressä. (Jatkuu)
EERO PASO
Lapinjärvi
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
