UUTISTAUSTA Suomi avasi uuden option

”Mitä Suomen mahdolliseen Nato-jäsenyyteen tulee, niin siinä asiassa olen Neuvostoliiton, en Venäjän kannalla”.

Näin aloitti ministeri Jaakko Iloniemi äskettäin puheenvuoronsa Ostrobotnialla.

Yllättävän avauksen selitys löytyy ulkoministeriön uuden turvallisuuspoliittisen katsauksen sivulta 20. Se kuuluu näin:

”Venäjä on toimillaan Ukrainassa rikkonut kansainvälistä oikeutta ja Euroopan turvallisuuden perusperiaatteita, joihin kuuluu esimerkiksi valtioiden oikeus päättää omasta turvallisuuspoliittisesta linjastaan.”

Neuvostoliitosta poiketen Venäjä katsoo, ettei sen etupiiriin kuuluvilla mailla ole oikeutta tehdä itsenäisesti omia turvallisuuspoliittisia valintoja.

Useimpia poliitikkojamme ei muutos tunnu tähän mennessä suuremmin huolettaneen – pitkän linjan diplomaatteja sitäkin enemmän.

Huolettomuuteen tuskin liittyy pahaa tahtoa tai valtiopetoksellisia aikomuksia. Pikemmin kyse on siitä, että kylmän sodan jälkeisinä vuosina kiinnostus ulko- ja turvallisuuspolitiikaa kohtaan romahti.

Nyt, kun kansainvälinen kriisi on tullut iholle yhden ainoan vuoden aikana, monet joutuvat opettelemaan perusasioita nollasta alkaen.

Presidentti Sauli Niinistö on antanut jälleenkoulutukseen oman panoksensa Kultarannan keskustelujen muodossa. Viime kesänä yksi työryhmistä esitti turvallisuuspoliittisten selvitysten päivittämistä vuoden 2012 jälkeen Suomen toimintaympäristössä tapahtuneiden dramaattisten muutosten valossa. Korkein ulkopoliittinen johto hyväksyi asiaa koskevan toimeksiannon heinäkuussa.

Toissa viikolla julkaistu katsaus on kirjoitettu kieli keskellä suuta. Julkisen poliittisen keskustelun parhaita perinteitä noudattaen arkaluontoiset asiat on kätkettty pyöreisiin muotoiluihin ja ovat usein luettavissa vain rivien välistä. Hankalimmista kysymyksistä vaietaan tyystin – ne suljettiin virkamiehille annetun toimeksiannon ulkopuolelle.

Katsauksessa ei siten arvioida esimerkiksi sotilaallista liittoutumattomuutta tai siitä luopumista. Vaikka itse tekstissä todetaan, että laajan turvallisuuden eri ulottuvuuksien käsittely olisi kokonaiskuvan kannalta ollut erittäin tärkeää, se ei kuulunut katsauksen toimeksiantoon. Raportti ei myöskään sisällä syvällistä arviota kansainvälisen toimintaympäristön muutoksista eikä se ole vuoden 2012 turvallisuus- ja puolustuspoliittisen selonteon päivitys.

Rajauksista huolimatta raportti on erittäin arvokas asiakirja – kolmesta syystä.

Ensinnäkin katsaukseen on koottu se, mistä tärkeimpien poliittisten päättäjien kesken tällä hetkellä vallitsee ulkopoliittinen yksituumaisuus. Joissain kohdin mielikuvaa konsensuksesta on yritetty luoda myös ilman aitoa yksimielisyyttä. Tällöin mielipide-erot on kätketty ympäripyörein muotoiluin.

Toiseksi katsaus on vastaus esimerkiksi Kultarannan keskusteluissa aika ajoin esille tuotuun ongelmaan: Kaikki keskeiset päättäjät eivät välttämättä aina ole pysyneet kärryillä siitä, mitä eri yhteistyökuvioissa oikeasti on ollut tekeillä.

Epäselvää on myös ollut kunkin yhteistyöalueen merkitys kokonaisuuden kannalta. Tämä on nyt kirjoitettu ulos, vieläpä kielellä, jota jokainen voi ymmärtää.

Ja kolmanneksi: Katsauksessa tehdään varovainen avaus, joka sisältyy sen viimeisestä kappaleesta löytyviin kolmeen sanaan, jotka kuuluvat ”sitä pois sulkematta”. Kysymys on valtiosopimuksin vahvistettavasta mahdollisesta Suomen ja Ruotsin puolustusliitosta.

Suomessa on pitkä ja hyvä perinne, jonka mukaan ulkoista turvallisuutta koskevat keskeiset päätökset pidetään tiukasti poliittisen johdon käsissä. Mutta mitä sitten tehdään, jos kriisin iskiessä päättäjät osoittautuvat lapsenuskoisiksi ja turvallisuuden ydinkysymyksiä heikosti tunteviksi amatööreiksi, jotka eivät osaa antaa määräyksiä ankaralla työllä ja kalliilla rahalla hankittujen sotilaallisten suorituskykyjen käyttöönotosta?

Jos nyt julkaistu katsaus pienentää tätä riskiä, se on ollut kaiken siihen uhratun ajan ja vaivan väärti.

Avaa artikkelin PDF