Sordiino torveen, metsästäjät!
Metsästäjät kehuvat harrastustaan joskus jopa eettiseksi. Sitä useammin mainitaan, että metsästäjä on luonnonsuojelija. Molemmille käsityksille on vankkaa pohjaa.
Ahkera pienpetojen pyynti ja liikenteen rikkomien elikoiden lopetus keliin ja vuorokauden aikaan katsomatta mahtuvat hyvin luonnonsuojelun ja eettisyyden käsitteisiin. Samoin hyvin hoidettu, vapaehtoinen valkohäntäpeurojen ja metsäkauriiden talviruokinta.
Tuttu toimittaja yritti tehdä juttua metsäkauriin talviruokinnasta Pohjois-Suomessa. Sitä ei käytännössä ole, oli vastaus alueellisista riistakeskuksista.
Kysyin itse asiaa Itä-Suomesta. Jotkin maanomistajat ruokkivat kauriita, saadakseen niistä mailleen metsästettävää, käytännössä ruokintaa ei ole.
Paltamon lesket ruokkivat toissa talvena tahtomattaan metsäkauriita, kun paksussa lumessa nälkiintyneet yhdeksän metsäkaurista löysivät hautojen kukkalaitteet kevättalven appeikseen.
Parina paksulumisena viime talvena on nälkiintyneitä kauriita tavattu muuallakin yllättävistä paikoista.
Metsästäjät ovat levittäneet kaurista maahan istutuksin. Olisiko siten myös syytä ja eettistä ruokkia paksuihin hankiin sopeutumatonta ohut- ja matalajalkaista eläintä vaikeina talvina?
Maamme itä- ja pohjoisosien asutuksen harvuus estää käytännössä riittävän ruokinnan laajoilla alueilla. Sama pulma vaivaa vieraspetojenkin kannan kuritusta.
Älkää ikinä hyväksykö sitä metsiinne, opasti ahvenanmaalainen puuntuottaja mannersuomalaista metsäväkeä kauriista1970-luvulla.
Kauriin kantojen noususta oli huikeitakin ennusteita Metsästäjä-lehdessä takavuosina, mutta pelot niin kannan rajusta kasvusta kuin massiivisista kuusen istutusten tuhoistakin ovat olleet turhia.
Mönkijän päältä yksivuotisen kauriin rippeitä vilkaiseva metsästäjä kiroaa ilvestä ja kääntää hanaa.
Metsästäjien keskustelu kauriiden kuolinsyistä päätyy häkellyttävällä, yksiniitisellä varmuudella: ilvesten töitä.
Kauris kuoli talvina 2011 ja 2012 usein nälkään. Ehkä yksivuotiaaksi varttuva, huhtikuulla nälissään hoippuva kauris pelastaa paksussa lumessa tarpovan nälkäisen ilveksen.
Ihminen istuttaa, luonto karsii heikointa ainesta kovin ottein pois.
Metsän ja pellon tuottajien kannattaa nyt olla todella valppaina myös villisian kanssa. Siinä missä metsäkaurista tulee jo lännestä Tornionjoen yli, kulkeutuu itärajan takaa villisikoja Suomeen.
Ilmaston lämmetessä siat alkavat vallata Suomeakin. Nuotiopuheiden mukaan maamme itäosissa ruokitaan villisikoja talvisin. Eettisiä perusteita ylempänä leijuu kova hinku saada uusi laji metsästettäväksi maahamme.
Kysykää eteläruotsalaisilta viljelijöiltä tai liikenneviranomaisilta kokemuksia villisiasta Ruotsissa poiketessanne!
LRF:llä on riittänyt töitä kiukkuisten tuottajajäsentensä pulmien hoidossa. Villisika lisääntyi länsinaapurissa häkellyttävän nopeasti pahaksi ongelmaksi.
Miksi Suomessa pitää lisätä kaurista ja pian villisikaakin, kun hirven ja valkohäntäpeurankin kannansäätely nilkuttaa pahoin?
Hirven kannan laskennan ja sen metsästyksen järkevä järjestäminen on Suomessa mahdotonta. Tästä on jo 40 vuoden kokemus.
Hetken kannan notkahdus johtaa lupamäärien jyrkkään pudotukseen ja kohta sakeat tokat estävät taas rauduksen viljelyn ja vaurioittavat valtavat alat männyntaimikoita.
Otan nyt sordiinon torvestani ja puhallan tähän loppuun tuomion törähdyksen. Vesilintujen metsästyksessä on kiinnitetty aiheellisesti huomiota lajituntemukseen.
Monen vesilinnun kuten jouhisorsan ja heinätavin kannat ovat taantuneet.
Tihkusateessa lentävän, rauhoitetun syysasuisen harmaasorsan tai lapasotkan tunnistus teettää töitä kaukoputkella varustautuneelle bongarillekin.
Miten metsästäjä tunnistaa lajit iltalennon pimeydessä nopeassa ampumatilanteessa?
”Ei niitä varmaan tunnista, musta möykky näkkyy vain taivasta vasten”, vastasi innokas metsästäjäkaverini.
Onko kultainen mantra ”Ei pidä koskaan laukaista, ellei ole varma saalislajista” vain joutohokema?
Monissa sivistysmaissa on metsästyslaissa raja, jonka pimeämmällä puolella ei yritetä ”metsästää”.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
