Yksilöllisyys on yliarvostettua
Aloittaessani 1960-luvulla kansakoulua ei ollut tavatonta, että liiat yksilöllisyydet karsittiin karttakepin heilautuksella tai tukasta nyhtämällä.
Nykyisin äiti saattaa vaatia ponnekkaasti, että hänen kaikkia kaiken aikaa häiritsevälle Oliverilleen täytyy osoittaa enemmän tukea. Sekä opettajan että muun luokan.
Toisaalla isä uhkailee, että hänen pikku-Amandansa (patalaiska, 15 vuotta) matikan numeroa täytyy korottaa kuutosesta kasiin. Muuten lähtee valitus kunnan opetustoimeen, opetus- ja kulttuuriministeriöön sekä eduskunnan oikeusasiamiehelle.
Jos ei ollut kaikki ihan kohdallaan 50 vuotta sitten, niin ei ole nytkään. Mikään ei ole terveellistä liiallisena.
Jotkut jakelevat yleisohjeena itsensä arvostamisen lisäämistä. Siinä on jotain samaa kuin alkoholistilla, joka tyrkyttää muillekin viinaa hyväksyäkseen oman riippuvuutensa.
Itsensä etusijalle asettaminen ei välttämättä toimi pahan mielen karkottajana. Lajina olemme olleet menestyksekkäitä nimenomaan yhteistyökykymme, emme yksilösuoritustemme ansiosta.
Harva haluaa olla egoistin ryhmässä. Useimmiten siihen joudutaan pakosta. Tällaisen ryhmän työtulokset eivät perustu avoimeen harkintaan, vaan siihen, ettei kukaan uskalla kyseenalaistaa itsekeskeisen jäsenen mielipiteitä.
Toisen vapaus muuttuu helposti toisen hyväksikäytöksi.
Vladimir Putin on osittain oikeassa, kun arvostelee länsimaisia arvoja ja yksilön korostamista – olkoonkin, että nokimusta pata soimaa kiillotettua kattilaa.
Toki länsimaissa pyritään takaamaan kaikille vapaus päättää omista asioistaan. Vapaus kuitenkin kääntyy monien mielessä vastuuksi. Kelkasta pudonnut jää yksin.
Toisaalta elämme vapauden harhassa. Kaikkialle tunkeva mainonta tekee meistä lauman, jossa kaikki haluavat palavasti jotain täysin tarpeetonta. Samaa asiaa ajaa kaiken mielekkyyden mittaaminen rahassa ja jatkuvan kasvun julistaminen ainoaksi vaihtoehdoksi.
Uusien teknologioiden hyödytkään eivät ulotu kaikille, vaan yhä harvalukuisemmalle joukolle. Tätä tapahtuu valtioiden sisällä sekä niiden rajojen yli.
Lopulta yhä useamman ei olekaan enää mahdollista valita tietään. Vapauden näennäisyyden ymmärtää niin bangladeshiläinen vaateketjulle työskentelevä ompelija kuin myös pitkäaikaistyötön suomalainen.
Markkinafundalistit ovat ottaneet niskalenkin valtioista, siis meistä tavallisista ihmisistä. Valta on piilossa, me valokeilassa.
Teknologia valvoo työpaikoilla läsnäoloasi ja tekemisiäsi. Vapaalla kirjautumisesi eri järjestelmiin, bonuskortit, mobiililaitteet ja someverkot lukevat sinua kuin avointa kirjaa. Ne tietävät, mitä ostat, missä ja kenen kanssa liikut tai mistä hankit maailmankatsomuksesi.
Toki kaikki eivät käytä tätä tietoa sinua vastaan. Joku haluaa vain myydä sinulle tuotteitaan tai palveluksiaan. Joku jopa pyrkii parantamaan hyvinvointiasi. Mutta eivät kaikki, eivätkä aina.
Vapaakauppa- ja muut sopimukset pitävät huolen, että kukaan ei voi mitään niillekään tuotannonaloille, jotka ovat selvästi vahingollisia. Ajatusta, että tuotannon on oltava vapaata, ei saa kyseenalaistaa. Ei vaikka tosiasiassa lähes kaiken arvo on sopimusasia ja monet vapaaksi mainitut asiat ovat säänneltyjä ja tuettuja.
Olemme siis vain pikku rattaita isossa koneessa. Olisikin terveellistä tunnustaa tosiasia, että lähes jokainen meistä on korvattavissa – niin työelämässä, ystävyyssuhteissa kuin perheissäkin. Se ei tarkoita, että olisimme arvottomia. Mutta kun sen muistaa, voi ajatella myös yhteisöllisyyttä.
Siinä sivussa voisimme osoittaa kiitollisuutta koko yhteiskuntaamme kohtaan. Meillä on täällä valmiina kansalaisistaan kohtuullisen hyvin huolta pitävä valtio. Lähes kaikki pystyvät hankkimaan koulutuksen ja terveydestämmekin yleensä huolehditaan. Pidetään siitä kiinni. Vapaaehtoisesti.
Kun googlettaa sanat yksilöllisyys ja yhteisöllisyys, huomaa että viime mainittu antaa yli kaksinkertaisen määrän osumia. Kertooko se, että yhteisöllisyys on voitolla vai onko puhe siitä, mistä on puute?
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
