HEVOSELÄMÄÄ Rakkaalla hevosella on monta nimeä
”Klaneettia rastas soittelee, ja korppi bassoa…”, näin laulettiin kansakoulussa 60-luvulla. Laulun jälkeen opettaja kysyi, mikä se klaneetti on. Isosiskoni vastasi reippaasti: ”Hevonen.”
Opettaja pidätteli nauruaan ja kysyi: ”Mistä tämmöinen tuli mieleen?”
” No kun isä aina suuttuessaan sanoo hevoselle, että senkin tuhannen lanetti!”
”Tässä tapauksessa se on kyllä soitin”, opettaja sanoi, ja siihen oli siskonikin tyytyminen.
Hevonen oli ennen maalaistalossa työjuhta eikä mikään lemmikki. Isäni oli innokas hevosen vaihtaja. Aina ei käynyt hyvä tuuri. Kerran isäni vaihtoi vanhan hevosen nuorempaan, jonka nimi oli Tuisku. Nimi oli enne. Tuisku oli kuin tuiskutuuli päästyään reen tai kärryn eteen.
Kerran isä valjasti Tuiskun karhin eteen perunamaata muokatakseen. Se olikin sitten semmoista menoa, että heikompaa hirvitti. Ensimmäisessä käännöksessä karhi lensi nurinpäin ja meno oli muutenkin niin hurjaa, että isällä oli täysi työ pysyä ohjaksissa. Tuisku laantui vasta kun oli kokonaan valkoisen vaahdon peitossa, jolloin se rysähti väsyneenä aisan päälle. Aisa katkesi.
Isällä oli taas edessä hevosen vaihto.
Seuraava hevonen oli nimeltään Pelle. Hevonen oli nimensä väärti, kova pieremään. Pelle päästeli pieruja joka askeleella, ja isä sanoi, että kauramoottori käy hyvin.
Eräänä helmikuisena sunnuntaina meillä pidettiin seurat ja isä lähti hakemaan hevoselle papin ja ruustinnan tien varresta. Ruustinna astui rekeen ja kehui, kuinka on mukava kun oikein hevosella haetaan. Pelle rupesi pieremään ja lopuksi vielä hirnahti iloisesti, kuin olisi nauranut. Ruustinnan ilme oli ollut näkemisen arvoinen. Isä oli tuumannut, että Pellellä on omat tapansa ottaa vieras vastaan. Kyyti kuitenkin kelpasi ja nauru maittoi.
Pellen isä vaihtoi Leena-nimiseen liinakkoon, joka oli kyllä hyvä hevonen, mutta aika vanha. Pääsin Leenan kyytiin keväällä, kun pölkyttiin kylvöksiä. Istuin isän vieressä kapean laudan päällä, kuuntelin pölkyn kitisevää laulua ja Leenan kavioiden kopsetta ihan nenäni edessä. Pelottavaakin se oli, mutta samalla jännittävää pienen tytön mielestä.
Kerran haimme Leenalla heiniä metsäladosta. Tie oli liukas, reki liukui ojan reunaan, kuorma kaatui ja minä jäin heinien alle. Ryömin ojaa pitkin valoa kohti, eikä minun käynyt kuinkaan.
”Tuhannen Lanetti”, isä torui Leenaakin.
Leenan jälkeen oli vuorossa Tyttö, jonka isä vaihtoi mustalaisilta äidin varoitteluista huolimatta. Yhtenä aamuna isän tuodessa Tyttöä tallista, se vauhkoontui niin, että oli listiä isän seinää vasten. Silloin naapuri sanoi olevansa nuorempi tappelemaan vikurin hevosen kanssa, ja niin Tyttö lähti naapuriin ja heidän vanha kaakkinsa tuli meille.
Joskus äiti muistutteli isää huonoista hevoskaupoista, jolloin isä tuhahteli, että tämä ei kuulu akoille, ole sinä hiljaa. Kaakki ei jaksanut vetää kuormia, joten sekin oli vaihdettava.
Seuraava hevonen oli Meno-nimeltään, pieni ja sisukas liinakko. Sen jälkeen isän ollessa jo iäkäs tuli vielä Poku, joka oli kiltti ja rauhallinen, kuin ihmisen ajatus. Siskoni jopa ratsasti sillä pitäen harjasta kiinni, Poku käveli varovasti veljeni taluttaessa sitä.
Sitten tuli laki, että pellot sai pistää pakettiin. Niin lähtivät lehmät, ja niiden jälkeen Pokukin. Se jäi meidän viimeiseksi hevoseksi. Muistan vieläkin elävästi isäni kumaraisen hahmon ja Pokun viimeisen katseen, jonka se loi isäntäänsä kuin ymmärtäen kaiken olevan lopussa.
EINE HOLAPPA
Utajärvi
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
