Eläinten "superaistit" avaavat toisenlaisen maailman: "Tuulihaukka pystyy näkemään myyrien virtsajäljet uv-näön ansiosta"

Pohjanlepakko on Suomen yleisin lepakkolaji, ja myös maailman pohjoisin lepakkolaji, jota tavataan napapiirin pohjoispuolellakin. Se horrostaa yleensä lokakuusta huhtikuuhun. Kuva: Tuomo Kesäläinen

"Superaistit" varoittavat vaarasta ja auttavat löytämään sopivan parittelukumppanin.

Siinä missä moni ihminen pelkää eksyvänsä jo lähimetsään, suunnistavat linnut muuttomatkoillaan tuhansia kilometrejä yli mantereiden ja merien.

Pimeän tullen ihminen on avuton, kun taas hämärän eläjät, kuten lepakot lentävät ja saalistavat pilkkopimeässä yössä.

"Linnut selviävät valtavista muuttomatkoista useiden mekanismien avulla", kertoo lintujen tavat tuntevat akatemiatutkija Aleksi Lehikoinen.

"Ne käyttävät hyväkseen maan magneettikenttiä, joka käytännössä toimii kuin sisäinen gps-laite. Tämän sisäisen kompassin avulla linnut pystyvät aistimaan missä päin maapalloa suunnilleen ovat."

Linnut käyttävät suunnistuksessaan myös ihmisen käyttämiä mekanismeja, kuten suunnan määrittämistä tähtikuvioiden tai auringon sijainnin avulla.

Jotkin lajit käyttävät selkeitä maamerkkejä, kuten vuoristoja ja vesistöjä. Myös näkö- ja hajuaistimukset ovat merkittävässä osassa.

Yllättäen myös makuaisti auttaa pysymään kartalla. "Jotkin lajit saattavat ottaa nokallaan pieniä näytteitä merivedestä, tulkiten veden haju- ja makueroja ja näiden avulla päätellä missä päin liikkuvat", Lehikoinen valaisee.

Linnut käyttävät ani harvoin yhtä ainoaa suunnistusmekanismia, vaan aisteja hyödynnetään rinnakkain, jolloin jokainen aistimus täydentää kokonaiskuvaa. Olosuhteista riippuen toiset aistit ovat tärkeämpiä kuin toiset.

Lehikoisen mukaan nykyään tiedetään jo hyvin, missä päin aivoja lintujen magneettiaisti sijaitsee, mutta sen täysin tarkkaa toimintatapaa kaikkine hienosäätöineen ei edelleenkään täysin tunneta.

Magneettiaistin avulla myös vaelluskalat, kuten lohet löytävät mereltä takaisin syntymäjokeensa kutemaan. Myös joidenkin hyönteisten, kuten mehiläisten, tiedetään aistivan magneettikentän.

Monet linnut kykenevät aistimaan ihmissilmälle näkymätöntä ultraviolettivaloa. Tästä näkökyvyn ominaisuudesta saattaa olla hyötyä myös muuttomatkoissa ja suunnistuksessa, mutta ennen kaikkea se auttaa lintua pesimäalueen ja kumppanin valinnassa.

"Esimerkiksi tuulihaukan on todettu pystyvän näkemään myyrien virtsajäljet uv-näön ansiosta", Lehikoinen kuvailee. "Vaikka ne eivät näe varsinaista saalieläintä niin linnut pystyvät virtsajälkien perusteella päättelemään myyrien määrän, eli mille alueelle kannattaa jäädä pesimään."

Myös lintujen omaan väritykseen tiedetään kätkeytyvän ihmissilmältä salattuja viestejä. Nämä viestit paljastuvat linnun uv-näkökyvyn ansiosta.

"Linnut käyttävät parinvalinnassaan paljon kuviointiin sisältyviä värityksiä ja ornamentteja, joista osa näkyy vain uv-valossa. Nämä kuviot ovat totuudenmukaisia merkkejä linnun kunnosta eli viestejä siitä kannattaako tämän yksilön kanssa pariutua."

Lehikoinen uskoo valtaosalta lintuja löytyvän uv-valossa näkyviä kuvioita. "Se on yksi aihepiiri, jota on tutkittu todella vähän."

Usein hyvä hajuaisti mielletään nisäkkäiden vahvuudeksi mutta Lehikoinen korostaa erityisesti merilintujen teräviä hajureseptoreja.

"Valtavissa yhdyskunnissa elävät merilinnut palaavat usein pesäkololleen yön pimeydessä ja siitä huolimatta löytävät omalle kololleen. On pystytty osoittamaan, että lintuemot haistavat oman pesänsä."

Entä miten lepakot, nuo salaperäiset nahkasiivet suunnistavat ja saalistavat säkkipimeässä yössä?

Vaikka lepakoiden kaikuluotauksen salat tunnetaan jo melko hyvin, on suuri osa lepakoiden äänimaailmasta yhä hämärän peitossa.

"Lepakot tuottavat äänihuulillaan ultraääniä, jotka vahvistuvat resonanssikammioissa kurkussa tai nenässä, äänet kulkevat ilmassa, ja törmätessään esteeseen kimpoavat takaisin", kertoo Suomen lepakkotieteellisen yhdistyksen puheenjohtaja Kati Suominen.

Lepakko vastaanottaa kimmonneet kaiut korvillaan ja pystyy sen perusteella suunnistamaan ja välttelemään esteitä pimeässä.

Suominen kertoo lepakoiden pystyvän päätään kääntelemällä lähettämään pulsseja ja kuulemaan kaikuja eri suunnista ja määrittämään kaiun tulosuunnan kuulemalla kaiun hieman eri aikaan eri korvilla. Palaavan kaiun avulla lepakko pystyy myös määrittämään esteen etäisyyden.

Lepakot pystyvät halutessaan tunnistamaan hyvinkin tarkasti esineitä ja rakenteita.

"Mitä lyhyempi on lepakon päästämän ultraäänen aallonpituus, sitä yksityiskohtaisemman kuvan se ympäristöstään saa."

"Tekniikka on mennyt hurjasti eteenpäin ja nykyisin on saatavilla älypuhelimiin ultraäänimikrofoneja, joiden avulla pystytään tarkastelemaan lepakoiden täyden spektrin ääniä applikaation avulla suoraan maastossa", Suominen kuvailee.

"Vaikka tekniikka ja tutkimus menevät koko ajan eteenpäin, on suuri osa lepakoiden äänimaailmasta vielä hämärän peitossa."

Ylivoimainen ei lepakon kaikuluotaus kuitenkaan ole. Perhosista jotkin yökköslajit havaitsevat lepakoiden äänet ja osaavat varautua niihin ja esimerkiksi hämätä järjestelmää lähettämällä lepakolle omia ääniään.

Myös lepakoiden näkökyky kätkee arvoituksia. "Ultraviolettinäköä ei tiettävästi ole Suomen lepakkolajeilla", kertoo Suominen.

"Meidän kaikki lepakot ovat hyönteissyöjiä, jotka saalistavat äänten avulla. Ultraviolettinäöstä on hyötyä tropiikin lepakoille, jotka vierailevat kukissa käyttäen ravinnokseen mettä ja siitepölyä. Ultraviolettinäön avulla ne näkevät kukkien mesiviitat."

Myös monien kotimaisten kukkiemme terälehdissä piilee salattuja viestejä. Nämä ihmiseltä kätketyt viestit houkuttelevat luokseen pölyttäviä hyönteisiä.

Vaikka tutkijat ovat päässeet jyvälle monista luomakunnan salaisuuksista, on luonnossa edelleen paljon mysteereitä ja tutkimattomia asioita.

Lukemattomat äänet, tuoksut ja salatut kuviot ovat ihmisaistien tavoittamattomissa, kätkettynä meiltä salattuun mutta eläimille avoimeen maailmaan. Yhä on monta tutkimatonta arvoitusta, miten eläimet sen tekevät?

Kylkiviiva avaa vedenalaisen maailman

Jääkannen ja lumen peitettyä vedet laskeutuu veden eläjien maailmaan lähes täysi pimeys. Myös sulana aika humuspitoiset vetemme ovat usein synkkiä ja sameita. Veden alla vallitsevissa olosuhteissa ei ihmiselle tutuilla viidellä aistilla enää pärjää.

Kalat hahmottavat maailmaa ihmiselle tuttujen kuulo-, näkö-, haju-, ja makuaistien avulla.

Kalojen erikoisuus on kylkiviiva-aisti. Kalan kyljestä erottuvan, reiällisistä suomuista muodostuvan kylkiviivan avulla kala havaitsee veden paineen muutoksia, värähtelyjä ja virtauksia.

Suomuissa olevat reiät johtavat kylkiviivakanavaan, jota täyttävän hyytelön välityksellä muutokset kulkevat aistisoluja pitkin kalan hermostoon.

Kylkiviiva-aisti on eräänlainen kuulo-, ja tuntoaistin yhdistelmä, joka täydentää kalan muista aisteja.

Kylkiviivan tiedetään toimivan myös eräänlaisena tutkana, joka auttaa kalaparvia pysymään yhdessä, niin etteivät suurten parvien yksilöt törmäilisi keskenään.

Valtaosalla kotimaisista kaloistamme on selkeä kylkiviiva.

Helposti havaittava se kulkee esimerkiksi ahvenen raidallisessa kyljessä. Silakalta kuitenkin kylkiviiva puuttuu kokonaan.