vierasyliö Demokratian periaatteet onulotettava myös rahapolitiikkaan

Yhdysvalloista vuonna 2008 käynnistynyt ja nykyisin Eurooppaa vaivaava taantuma ei ole mikä tahansa taloussuhdanne.

Kyse on erään utopian kuolemasta. Tämä utopia on usko finanssimarkkinoiden kykyyn tasapainottaa itseään, hallita riskejä optimaalisesti ja ohjata järkevästi julkisen sektorin rahankäyttöä.

Utopia vahvistui aikanaan reaalisosialismin kaatumisen myötä. Erityisesti 1990-luvulla luodut Euroopan rahaliiton perusrakenteet heijastavat uskoa finanssimarkkinoiden kykyihin. Jäsenvaltioiden uskottiin hoitavan rahoituksensa parhaiten markkinoiden kurinalaistamana.

Taustalla oli pelko, että poliitikot käyttäytyvät vastuuttomasti päättäessään julkisista menoista. Niinpä demokraattista päätöksentekoa talouspolitiikassa rajoitettiin.

Rahaliiton ytimeksi rakennettiin itsenäinen keskuspankki. Tämä tarkoittaa, että EKP ei ota ohjeita vastaan miltään demokraattisesti valitulta elimeltä.

Nykyinen tasavallan presidentti Sauli Niinistö kuvaa rahaliiton tavoitteita kirjassa Ytimestä marginaaliin: ”Säännöillä haluttiin lisätä julkisen sektorin rahoittamiseen liittyviä riskejä siinä toivossa, että rahoitusmarkkinat rankaisisivat sellaista finanssipolitiikkaa, joka ei olisi kestävällä pohjalla.”

Euroopan nykyinen talouskriisi on pitkälti näiden tietoisten päätösten seurausta. Tässä mielessä kriisissä ei ole mitään yllättävää.

Julkisella sektorilla on rahoitusvaikeuksia, kun järjestelmän perusajatuksena on julkisen rahoituksen vaikeuttaminen. Valtionlainojen korot pysyvät korkeina, koska viimekätinen rahoittaja puuttuu. Elvytys on vaikeaa, koska valtioiden suhdannepoliittista liikkumavaraa on rajoitettu.

Julkiseen rahoitukseen epäilevästi suhtautuva institutionaalinen perusta johtaa Euroopan myös talouskriisiä vakavamman kysymyksen äärelle. Kyse on eräästä Euroopan keskeisistä julkilausutuista perusarvoista – demokratiasta.

Euroopan nykyiset rahapoliittiset instituutiot heijastelevat epäluuloa demokraattisesti valittujen poliitikkojen tekemiä päätöksiä kohtaan.

Vapaiden finanssimarkkinoiden utopian jälkeistä Eurooppaa luotaessa onkin tärkeää kiinnittää huomiota Euroopan raskaaseen demokratiavajeeseen. Demokratia ei ole itsestään selvyys, vaan demokraattiset proseduurit on rakennettava EU:n tason talouspolitiikkaan.

Rahapolitiikan eristämistä demokraattisesti valituilta päätöksentekijöiltä on puolustettu lähinnä toimivuudella ja vakaudella. Näiden tulisi kuitenkin olla sekundaarisia kysymyksiä demokraattiseen oikeutukseen verrattuna.

Kyse ei ole siitä, onko teknokraattien valta ”toimivampaa”, vaan siitä, millä perusteella poliittista valtaa voi viedä demokraattisen päätöksenteon piiristä pois.

Ongelmaa havainnollistaa vertaus finanssipolitiikkaan. Raha- ja finanssipolitiikalla ei ole demokratian näkökulmasta mitään olennaista eroa. Silti jo ajatus siitä, että ”poliittisesti itsenäinen” virkamieselin päättäisi valtion budjetista, kuulostaa irvokkaalta. Keskuspankin epädemokraattisuudelle ei ole uskottavaa oikeutusta.

Epäpoliittiseksi väitetyn keskuspankin rooli on kriisin myötä vahvistunut entisestään, kun sen on ollut pakko toimia mandaattinsa rajamailla täyskatastrofin välttämiseksi.

Tärkein väline on ollut osto-ohjelma OMT: EKP on käytännössä sitoutunut ostamaan rajatta kriisimaiden velkakirjoja taatakseen niille tietyn korkokaton. Jo pelkkä OMT-ohjelman julistaminen on ollut kriisin ratkaisemisen kannalta tehokkaampaa kuin pelastuspaketit, saati budjettileikkaukset.

OMT onkin osoittanut, että kriisimaiden ongelmana on ennen kaikkea valtion velkakirjojen korkotaso, ei niinkään julkisen kulutuksen taso sinänsä. Korkotason merkitys osoittaa, ettei ongelma ole siinä etteikö elvytykseen olisi varaa: varaa on, jos jälleenrahoitus onnistuu järkevillä ehdoilla.

OMT-ohjelmaan on nykymuodossaan liitetty edellytys budjettikuriohjelmien jatkamisesta. Kyseessä on täysin poliittinen ehto, joka ei liity itse kriisin hoitoon juuri millään tavalla. Budjettikurin edellyttäminen on paitsi läpeensä poliittinen päätös, myös kriisimaiden tulevaisuuden kannalta keskeinen linjaus.

Eurooppa on joutunut tilanteeseen, jossa sen tulevaisuuden kannalta keskeisiä kysymyksiä päätetään demokraattisten mandaattien tavoittamattomissa.

Mikäli Emu on säilyäkseen, ainakaan millään muotoa legitiiminä järjestelynä, sen rakenne tulee väistämättä käymään läpi muutoksia.

EU:n nykyisen rakenteen demokratiavajetta on kuitenkin pidetty riittämättömästi esillä. Kysymys on kuitenkin perustavanlaatuisen tärkeä: toimitaanko julkisessa politiikassa demokratian periaatteiden mukaisesti?

Toivoa sopii, että Euroopan poliittisten instituutioiden demokratisoiminen on ensi vuoden eurovaaleissa vahvasti esillä.

TEPPO ESKELINEN

Kirjoittaja on Vasemmistofoorumin toiminnanjohtaja ja yhteiskuntapolitiikan dosentti.

Avaa artikkelin PDF