Siirry pääsisältöönSiirry hakuun
Siirry sivupalkkiinSiirry alaosaan
  • vierasyliö Biopolttoainekupla uhkana

    EU on säätänyt joukon määräyksiä niin kutsuttujen uusiutuvien energiamuotojen käyttöönoton edistämiseksi ja

    vähentääkseen kasvihuonekaasupäästöjä Kioton sopimuksen mukaisesti.

    Esimerkiksi jäsenvaltioiden

    on korvattava kymmenen

    prosentin osuus polttoaineesta biopolttoaineella (etanoli ja biodiesel) vuoteen 2020 mennessä. Metsävaltainen Suomi on nostanut tavoitteensa jopa

    20 prosenttiin ja maata onkin

    kutsuttu biopolttoaineiden suurvallaksi.

    Biopolttoainetuotannon edut vaikuttavat ilmeisiltä ja muun muassa metsäteollisuudelle

    on arveltu avautuvan uusia

    tuotantomahdollisuuksia biopolttoaineen myötä. Metsäteollisuuden elpyminen hyödyttäisi myös suurta määrää pk-yrityksiä ja metsänomistajia sekä vaurastuttaisi erityisesti näistä elinkeinoista riippuvaista maaseutua.

    Lisäksi biopolttoaine nähdään usein myös ratkaisuna riippuvuuteen koko ajan kallistuvasta

    öljystä. Biopolttoaineen

    tuotanto ei kuitenkaan ole

    ongelmatonta, jos sitä tuetaan valtion varoin.

    Jotta Suomi pääsee tavoitteeseensa, biopolttoaineelle on

    oltava riittävästi kysyntää – sille

    on luotava markkinat. Tähän pyritään nostamalla fossiilisten polttoaineiden veroja sekä

    biopolttoaineiden käyttöön

    velvoittavalla lainsäädännöllä.

    Jotta syntyneeseen kysyntään

    voidaan vastata, tuotantoa

    puolestaan vauhditetaan tukiaisilla.

    Valtion maksamien avustusten oletetaan myös stimuloivan

    yleistä taloudellista kasvua, vaikka todellisuudessa rahaa kanavoidaan toimintaan, joka

    ei olisi vapailla markkinoilla kannattavaa.

    Tukiaiset hämärtävät yritysten kykyä arvioida todellisia voittoja ja tappioita, joten

    ilmaisen rahan synnyttämät työpaikat eivät ole kestävällä pohjalla.

    Valtion avustuksilla ei luoda

    pysyviä työpaikkoja, koska

    tukiaisten maksaminen joskus oletettavasti loppuu.

    Edelleen biopolttoaineeseen siirtyminen ei välttämättä tuo taloudellista säästöä öljyn

    käyttöön verrattuna.

    Öljyn hinnan nousu johtuu suurimmaksi osaksi valtioiden ja keskuspankkien raha- ja

    finanssipolitiikasta – ja on syytä

    olettaa, että ne vaikuttavat myös biopolttoaineiden hintaan tulevaisuudessa. Joten taloudellisuusargumentti on huono puolustus biopolttoaineen

    käytön lisäämiselle.

    Lisäksi öljyriippuvuudessakin on suurelta osin kysymys valinnoista: öljy on kauppatavaraa niin kuin mikä muu tahansa. Jos kotimaisen biopolttoainetuotannon tukemisen tarkoitus on rajoittaa kansalaisten

    valinnanvapautta käyttää öljyä, yhtä hyvin valtio voisi avustaa vaikkapa kotimaista auto- tai lentokoneteollisuutta.

    Vaihtoehtoisiin energiamuotoihin siirtymistä perustellaan myös energian saatavuudella mahdollisissa kriisitilanteissa: jos öljyntuottajamaissa sattuu luonnonmullistus tai ne ovat osana poliittisissa selkkauksissa, öljyn saanti ei ole varmaa.

    On kuitenkin muistettava, että öljyntuottajamaat eivät ole suinkaan haluttomia myymään öljyä, vaan ne hyötyvät vapaasta kaupasta siinä missä ostajatkin.

    Vapailla markkinoilla ei ole öljynsaantiongelmia. Lukuunottamatta luonnonkatastrofeja,

    todelliset ongelmat syntyvät valtioiden väliintulosta (esimerkiksi kauppasaarto, sota tai raha- ja finanssipolitiikka).

    Ilman valtion väliintuloa biopolttoaineella ei olisi Suomessa

    merkittävästi kysyntää. Valtion

    markkinointitoimenpiteet,

    tukiaiset ja verotus, sekoittavat

    fossiilisten polttoaineiden markkinatilannetta sekä vääristävät elinkeinorakennetta.

    Biopolttoainekupla syntyy sijoituksista, jotka jäisivät

    vapailla markkinoilla tekemättä.

    Biopolttoaineen tuotanto

    sekä sitä tukevat muut tuotannon alat ja palvelut koskevat suoraan tai välillisesti leijonanosaa suomalaisista, joten hukkainvestoinneilla on vaikutus

    suureen määrään perheitä ja työpaikkoja.

    Jos varallisuutta ohjataan toimivilta tuotannon aloilta tuotantoon, joka ei ole kannattavaa ilman avustuksia, seuraukset ovat massiiviset, kun valtion tuki lakkaa. Kaikki toiminnot, joita on pidetty yllä avustuksin lamaantuvat ja seurauksena on irtisanomisia.

    Jos tuotantoa olisi kehitetty vapailla markkinoilla, riskinottajina olisivat olleet lähinnä tuotannossa mukana olleet

    yritykset, valtion väliintulon kautta riski on sosialisoitu koko

    yhteiskunnalle. Ja voimakkaimmin vaikutukset tulevat näkymään maaseudulla.

    Samat ongelmat koskevat kaikkia vastaavia tuotantoja, joita tuetaan valtion varoin.

    Esimerkiksi Saksassa liittohallitus on hiljattain päättänyt leikata aurinkokennojärjestelmien tukea 30 prosenttia ja

    lisäksi kyseisillä järjestelmillä tuotetun energian ostovelvoitteet pienenevät, joten sähköntuottajien tulos tulee heikkenemään.

    Muutokset vaikuttavat myös aurinkokennojärjestelmien

    kysyntään ja jo neljä suurta

    valmistajaa on ajautunut

    maksukyvyttömyyteen. Lisäksi

    tuhannet alihankkijoiden ja muiden alalla toimivien palveluntuottajien työpaikat ovat vaarassa.

    2000-luvun alussa alkanut liittohallituksen voimakas tuki

    aurinkokennojärjestelmille

    synnytti investointikuplan, mutta aurinkokennoteollisuuden alkuaikojen huima

    menestys on nyt romahtanut.

    Biopolttoainekuplan ylläpitäminen syö valtavan osan pohjoista hyvinvointia ja siten myös sopeutuminen ilmastonmuutokseen – jota usein pidetään vähintäänkin riittävänä syynä biopolttoaineiden käyttöönotolle

    – tulee olemaan vaikeampaa.

    Hyvinvointi on tärkeä tekijä ilmastonmuutokseen sopeutumisessa ja kuplan tuottama

    hyvinvointi ei ole kestävää.

    Kuitenkin saattaa kestää

    pitkään ennen kuin nämä uhkakuvat toteutuvat  vuosia tai jopa vuosikymmeniä, koska valtio voi jatkaa kuplan rahoittamista

    verovaroin. Mutta maksajina olemme me kaikki, sinä ja

    minä.

    Valtion tulisikin harkita uudelleen biopolttoainetuotannon tukemista.

    Onhan absurdia, jos valtio

    rahoittaa kestävänkehityksen nimissä toimintaa, joka heikentää hyvinvointia sekä tehottomana tuotantotapana kuluttaa myös enemmän energiaa

    fossiilisten polttoaineiden

    tuotantoon verrattuna.

    STEFAN WALTER

    Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden tohtori. Hän työskentelee Lapin yliopiston Arktisen keskuksen Kestävä kehitys / Energiatalous -tutkimusohjelmassa.

    Avaa artikkelin PDF