Miehet sotaan, naiset soteen?
Oltuani neljän päivän kurssilla
armeijan vihreissä – kyllä, ne eivät
ole harmaat – olen vakuuttunut siitä, että puolustusvoimia tarvitaan.
Monestakin syystä.
Puolustusvoimat puolustaa tietenkin
tätä maata. Varusmiehiä opetetaan liikkumaan maastossa, selviytymään eräoloissa, sähköttämään ja ampumaan maaliin. Helppoa, koska minäkin opin kokoamaan rynkyn ja ampumaan napakympin.
En tiennyt, että tässä maassa
neuvotaan kokonaiselle ikäluokalle, kuinka keskelle metsää laitetaan
pystyyn toimiva puhelinlinja.
Kännyköillä ei tee sodassa mitään,
koska vihollinen pystyy paikallistamaan vastustajan ja pimentämään linkkitornit. Silloin kaivetaan pari
kaapelia maahan.
Suomen armeija on myös ajan
hermolla. Siellä seurataan sotaisien
heimojen pullistelua maailmalla, ja Helsingin Santahaminassa opetellaan kaupunkisotaa: huoneenvaltausta
tyhjässä hevostallissa ja asvalttipihalla metalliaitojen välissä. Armeija etsiytyy mielellään myös pääkaupungin yöhön sotaa simuloimaan.
Kaikkein suurimman vaikutuksen teki kuitenkin se, minkä on aina sanottu tekevän armeijassa miehiä: sotilaallinen järjestys.
Jopa meiltä keski-ikäisiltä äideiltä
hymy hyytyi, kun bussin kurvattua
kasarmille ensimmäisenä käteen lyötiin säkki ja sitä täytettiin jonossa armeijan kolkossa varastossa.
Säkki painoi lopussa parikymmentä kiloa, vaikka sieltä puuttuivat vielä kaasunaamarit, suojalevyt ja talvitamineet. Kaikki leidit eivät silti saaneet säkkiään kasarmirakennuksen kakkoskerrokseen.
Täysvarustus painaa kuulemma tuplasti. Tässä vaiheessa oikeiden kokelaiden sisu alkaa – toivottavasti – kasvaa.
Sillä lisää tulee. Kaappi pidetään
täsmäjärjestyksessä ja peti pedataan niin, että oikein taiteltuna päiväpeittoon jää näkyviin 40 sinivalkoista pikkuruutua
tyynyn päälle. Peiton kulmat patjan
sisään.
Housunlahkeet ja nauhat saappaisiin, kaulus taitetaan, napit kiinni.
Ilmeisesti edes kuumalla säällä
suunnistettaessa ei olisi saanut kääriä housunlahkeita ylös, koska meidän
naisten käskyttäjälle käytiin erikseen huomauttamassa pukeutumisestamme.
Ja kun se oli kunnossa, niin siitä, että
ei tullut marssittua muodostelmassa. Marssilaulun puutteesta ei ehditty
neljässä päivässä moittia.
Armeijan kuri on käsite. Kannatan sitä
lämpimästi. Jos teinipoika mussuttaa kotona tiskikoneen tyhjennyksestä, että ”emmä ny ehdi”, ”mä tuun myöhemmin” tai ”kaverit oottaa”, intissä ei mussuteta. Hommat hoidetaan nyt. Vastaan ei
sanota. Käskyjä ei kyseenalaisteta.
Samassa tuvassa nukutaan, vaikka
lähes kaikilla on kotona oma huone. Omaa rauhaa ei ole. Ja porukka pysyy
tiiviinä, kun laiskottelusta saa lisähommia koko tupa, ei yksilö.
Kannustusta ja sosiaalista tukemista on armeijassa kuulemma lisätty. On ehkä pakkokin, kun rapakuntoinen ja itsenäisyyteen tottunut sukupolvi astuu palvelukseen. Muuten loppuisivat miehet.
Mutta missäs on vastaava, pakollinen sosiaalistamiskoulu tytöille? Näistä
pissiksistähän pitäisi tulla empaattisia
ja ahkeria äitejä ja työläisiä tälle tekijäpulaa potevalle kansakunnalle.
Kun kaikki eivät kuitenkaan halua
vapaaehtoisina sotahommiin, kävisikö pakollinen palvelusjakso sote-hommissa?
eija.mansikkamaki@
maaseuduntulevaisuus.fi
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
