Miehet sotaan, naiset soteen?

Oltuani neljän päivän kurssilla

armeijan vihreissä – kyllä, ne eivät

ole harmaat – olen vakuuttunut siitä, että puolustusvoimia tarvitaan.

Monestakin syystä.

Puolustusvoimat puolustaa tietenkin

tätä maata. Varusmiehiä opetetaan liikkumaan maastossa, selviytymään eräoloissa, sähköttämään ja ampumaan maaliin. Helppoa, koska minäkin opin kokoamaan rynkyn ja ampumaan napakympin.

En tiennyt, että tässä maassa

neuvotaan kokonaiselle ikäluokalle, kuinka keskelle metsää laitetaan

pystyyn toimiva puhelinlinja.

Kännyköillä ei tee sodassa mitään,

koska vihollinen pystyy paikallistamaan vastustajan ja pimentämään linkkitornit. Silloin kaivetaan pari

kaapelia maahan.

Suomen armeija on myös ajan

hermolla. Siellä seurataan sotaisien

heimojen pullistelua maailmalla, ja Helsingin Santahaminassa opetellaan kaupunkisotaa: huoneenvaltausta

tyhjässä hevostallissa ja asvalttipihalla metalliaitojen välissä. Armeija etsiytyy mielellään myös pääkaupungin yöhön sotaa simuloimaan.

Kaikkein suurimman vaikutuksen teki kuitenkin se, minkä on aina sanottu tekevän armeijassa miehiä: sotilaallinen järjestys.

Jopa meiltä keski-ikäisiltä äideiltä

hymy hyytyi, kun bussin kurvattua

kasarmille ensimmäisenä käteen lyötiin säkki ja sitä täytettiin jonossa armeijan kolkossa varastossa.

Säkki painoi lopussa parikymmentä kiloa, vaikka sieltä puuttuivat vielä kaasunaamarit, suojalevyt ja talvitamineet. Kaikki leidit eivät silti saaneet säkkiään kasarmirakennuksen kakkoskerrokseen.

Täysvarustus painaa kuulemma tuplasti. Tässä vaiheessa oikeiden kokelaiden sisu alkaa – toivottavasti – kasvaa.

Sillä lisää tulee. Kaappi pidetään

täsmäjärjestyksessä ja peti pedataan niin, että oikein taiteltuna päiväpeittoon jää näkyviin 40 sinivalkoista pikkuruutua

tyynyn päälle. Peiton kulmat patjan

sisään.

Housunlahkeet ja nauhat saappaisiin, kaulus taitetaan, napit kiinni.

Ilmeisesti edes kuumalla säällä

suunnistettaessa ei olisi saanut kääriä housunlahkeita ylös, koska meidän

naisten käskyttäjälle käytiin erikseen huomauttamassa pukeutumisestamme.

Ja kun se oli kunnossa, niin siitä, että

ei tullut marssittua muodostelmassa. Marssilaulun puutteesta ei ehditty

neljässä päivässä moittia.

Armeijan kuri on käsite. Kannatan sitä

lämpimästi. Jos teinipoika mussuttaa kotona tiskikoneen tyhjennyksestä, että ”emmä ny ehdi”, ”mä tuun myöhemmin” tai ”kaverit oottaa”, intissä ei mussuteta. Hommat hoidetaan nyt. Vastaan ei

sanota. Käskyjä ei kyseenalaisteta.

Samassa tuvassa nukutaan, vaikka

lähes kaikilla on kotona oma huone. Omaa rauhaa ei ole. Ja porukka pysyy

tiiviinä, kun laiskottelusta saa lisähommia koko tupa, ei yksilö.

Kannustusta ja sosiaalista tukemista on armeijassa kuulemma lisätty. On ehkä pakkokin, kun rapakuntoinen ja itsenäisyyteen tottunut sukupolvi astuu palvelukseen. Muuten loppuisivat miehet.

Mutta missäs on vastaava, pakollinen sosiaalistamiskoulu tytöille? Näistä

pissiksistähän pitäisi tulla empaattisia

ja ahkeria äitejä ja työläisiä tälle tekijäpulaa potevalle kansakunnalle.

Kun kaikki eivät kuitenkaan halua

vapaaehtoisina sotahommiin, kävisikö pakollinen palvelusjakso sote-hommissa?

eija.mansikkamaki@

maaseuduntulevaisuus.fi

Avaa artikkelin PDF