HEVOSELÄMÄÄ Tuiman tarina
Lämpimänä toukokuun päivänä isä talutti pihaamme komean nuoren hevosen. Isä kertoi, että sen nimi oli Tuima. Tummanruskea hevonen oli komea ja kiltti.
Kävimme jokainen taputtamassa ja silittämässä Tuimaa, sitten se vietiin talliin. Isä ei ollut kertonut hevosesta etukäteen. Hän sai sen lähellä olleesta lapsuudenkodistaan. Isälle hevonen tuli ensimmäisenä, koska hän oli yhdeksästä veljestä vanhin.
Aamuisin juoksimme talliin, jossa Tuima vietti yönsä. Ulos sitä ei yöksi jätetty. Usein isä vei Tuiman laitumelle, josta me sen illalla haimme. Tuima juoksi heti portille, kun sitä huusi, oli leipäpalasta vailla. Panimme sille kuolaimet ja talutimme talliin. Joskus ratsastimmekin sillä.
Sitten alettiin puhua, että sota oli syttymässä. Äiti oli enimmäkseen hiljaa ja itki usein. Itkiessään hän oli selin meihin ja katseli ulos ikkunasta.
Eräänä päivänä maantien reunaan sitten pysähtyi musta auto, josta lähti kaksi miestä tulemaan talolle. Äiti kehotti isää menemään piiloon. Isä sanoi, ettei ole pakoon lähdössä.
Miehet tulivat sisään ja toinen kysyi isää nimeltä. Sen jälkeen mies luki paperista, että isän oli oltava asemalla tiettynä päivänä ja tiettyyn aikaan. Määräys koski myös hevosta. Isä seisoi suorana ja ryhdikkäänä, mutta me muut itkimme ääneen. Miehet eivät tervehtineet tullessaan ja lähtivätkin hyvästelemättä.
Myöhemmin illalla isä ja äiti puhuivat hiljaa. Me lapset menimme ulos kertomaan Tuimalle, että sen oli lähdettävä sotaan. Tuima oli ollut ilonamme kolmisen kuukautta. Olimme harjanneet sen joka ilta. Nyt mietimme, ettemme ehkä näe sitä enää koskaan.
Kun isän lähdön aika tuli, hän kävi serkultaan pyytämässä vanhaa hevosta meille avuksi. Ilman hevosta ei olisi pärjätty, kun oli ostettu uutta peltoakin. Samana iltana vanha hevonen sitten tuli. Se oli hyvin rauhallinen, ja saimme sillä syyskynnöt tehdyksi.
Isä kirjoitti sodasta usein ja neuvoi, mitä kotona piti tehdä. Myös se sotilas, jolla Tuima oli töissä, lähetti meille kirjeitä. Lähetimme hänelle joskus paketteja.
Kului useampi vuosi. Ensin sodasta palasi isä hiljaisena ja mietteliäänä. Toisesta korvasta oli mennyt kuulo ja sirpalekin oli osunut. Vähän myöhemmin tuli Tuima pelokkaana ja arkana. Se pelkäsi ukkosta ja kaikkia kovia ääniä. Myös autoja se pelkäsi. Kerran Tuima ponkaisi takajaloilleen maantiellä, kun vastaan tuli kuorma-auto. Tuimaankin oli osunut sirpale. Vanhemmiten se vaivasi sitä.
Kerran olin metsässä paimentamassa lehmiä, kun toinen lehmä puski toisen suohon. Kauhukseni näin, kuinka lehmä alkoi upota, ja juoksin talolle hakemaan apua. Isä kutsui miehiä avuksi, ja he ottivat mukaan köysiä ja pitkiä riukuja. Kun pääsimme takaisin nevalle, oli lehmästä enää selkä näkyvissä. Päätään se yritti pitää pinnalla.
Miehet kokosivat nopeasti kummallisia häkkyröitä, joita heittivät lehmän molemmin puolin. Niitä pitkin he saivat jollain ihmeen konstilla vietyä köydet lehmän vatsan alta. Köyden päät sidottiin Tuiman siloihin ja hevosen käskettiin vetää. Hevonen veti ja katsoi vuoroin lehmää ja vuoroin isää. Lehmä nousi pintaan ja saatiin lopulta maalle. Hetki sitä hierottiin ennen kuin se saatiin virkoamaan. Tuima seurasi tarkasti vierestä.
Sitten Tuima alkoi ontua sitä jalkaa, johon oli sodassa sattunut sirpale. Isä antoi sille joskus omaa särkylääkettään, että kipu olisi helpottanut. Lopulta kärsivästä hevosesta oli pakko luopua. Silloin meillä oli jo Tähti töitä tekemässä. Hevoselle ei ollut vanhainkotia tai sairaalaa, johon se olisi voinut viedä. Oli vain yksi keino päättää sen tuskat.
Meillä oli antoisa yhteinen taival, ja muistot säilyvät aina.
AILA SOININEN
Kauhajoki
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
