KOULUPÄIVÄKIRJA Kaksi koulupersoonaa
Opettaja-lehti pyysi lukijoiltaan nimiä tärkeistä kasvatusajattelijoista. Vastauksia tuli kolmisenkymmentä. Kun kasvatustoimijoita on sadantuhannen vaiheilla, niin mitähän nuo muutamat kannanotot kertovat syväkasvatuksen mielenkiinnosta.
Esiin nousi kaksi nimeä, lastenpsykiatri Jari Sinkkonen ja emeritusprofessori Kari Uusikylä. Eikä ihme. Sinkkonen tunnetaan selväsanaisena kasvatusoptimistina, joka ei pelkää sanoa rohkeasti, mitä lapsi tarvitsisi. Nythän kasvatus vesitetään usein pelolla, ettei syyllistettäisi vanhempia.
Kari Uusikylä kirjoittaa ja ajattelee kansantajuisen rohkeasti lapsen luovuuden kannustamisesta. Hänen varoituksensa usein koskee sitä, ettei lapsen omat ominaisuudet hukkuisi maailman pintamelskeisiin.
Näin hiljaisuuden pyhinä oli hyvä viedä ajatukset kansansivistyksemme lähihistorian sydänkerroksiin. Sieltä minulle nousee esiin kaksi vastikään keskuudestamme poistunutta koulupersoonaa, eli professori Veli Nurmi ja kouluneuvos Mauri Paananen.
Oli onni tavata nuorena opettajana usein Veli Nurmi. Hän oli kanssani samoista maaseudun oloista lähtöisin, opintielle pyrkivä, vanhemmat pienviljelijöitä. Nurmi valmistui ensiksi kansankoulunopettajaksi. Opettajakokelas pitää niin sanotun näytetunnin, jolloin hänen opetustaitonsa punnitaan; luokan perällä rehtori ja kouluttaja-arvioitsijat. Nurmen aihe oli luostarilaitos. Näytetunnin pitäjää ei kuulunut. Sitten luokan oveen koputettiin hiljaa, sisään astui munkki kaavussaan. Tunti alkoi.
Veli Nurmella oli draaman taju, se olisi taito kenelle tahansa opettajalle. Hän oli todellinen opetuspersoona. Ja trumpetti soi! Olisipa minun, aran maalaispojan, opettajakouluttajana ollut Nurmen tyylinen, sosiaalisesti monilahjakas pedagogi.
Niinpä hänen tiensä koululaitoksessamme oli monipolvinen ja rikas. Nurmi toimi Joensuun aloittavan yliopiston rehtorina, kävi kouluhallituksessa ja opetti yliopistossa. Hän uudisti opettajakoulutuksemme. Kunnianarvoisten seminaariemme jatkoksi koulutus siirrettiin yliopistoihin. Tänä päivänä voidaan kysyä, että onko se yksipuolista gradu-tehtailua.
Syvältä maaseudun pienviljelijäperheistä on tullut Suomen kouluelämään monta esikuvaa. Yksi heistä on kouluneuvos Mauri Paananen. Hän valmistui aikoinaan samasta seminaarista mistä minä sain opettajapaperit. Kirjassaan Nuoruus sodan varjossa hän kertoo sykähdyttävästi aikaansa kuvaavia tarinoita, kun maaseudun sivistystahtoinen nuori lähti pyrkimään opin tielle. Joku nukkui yönsä ladossa matkalla seminaarin pääsytutkintoon.
Mauri Paananenkin opiskeli ilman ylioppilastutkintoa lisensiaatiksi. Opettajatyön jatkoksi Paanasesta tuli osaava persoona moniin koulun hallinnon tehtäviin.
Vaikka Veli Nurmi ja Mauri Paananen eivät ole keskuudessamme, niin heidän kasvatuksensa sydänäänet kuulee vielä. Koulu luodaan taas uudelleen. Heidänlaisiaan kaivataan tänäkin päivänä.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
