VIERASKOLUMNI Terapiaa somesta
Öljyvalo valahti puimurin hytissä kesken hurjan vehnälaihon korjuun. Ensin luulin, että vanhus temppuilee, niin kuin viljaruuvin hälytyskin, mutta päätin kuitenkin sammuttaa koneen heti. Se olikin ihan viksusti tehty, sillä kun kipusin takarenkaan päältä moottorille, oli koko Sampon konehuone hurjassa kunnossa. Musta öljy oli roiskunut kummallekin kyljelle ja viistoista litraa on sentään aika paljon.
Asiat selvisi ja korjaantuikin aikanaan. Polttoaineen siirtopumppu oli vain päättänyt irrota blokin kyljestä sillä tavalla siististi, että kone kulki mutta voitelu ei. Pakkoliitos pulteilla ja tiivisteliimalla eikä juuri nyt puintimiestä enää ahdista. Sateita lukuun ottamatta.
Kymmenen vuotta sitten tätä olisin märehtinyt enimmäkseen yksin. Ehkä joku lauantai-ilta isäntien puintimadon tappajaisissa asia olisi käyty perusteellisemmin läpi ja mietitty vastaavia, omia taikka kuulopuheita. Mutta nyt on tuo some, sosiaalinen media. Kaverit haalarin etutaskussa, kännykän piisirun sisällä ja bitteinä matkalla mastoihin.
Tämä ei ole mikään feisbookin mainos, ei twittereiden ja linkedinnienkään. Totta: ihmisellä ja ministerilläkin täytyy olla muutakin elämää ja tekemistä kuin raportoida elämästään sosiaalisessa mediassa. Muutama vuosi sitten olin samaa mieltä kuin tyttäreni, joka edelleen kantaa lempiteepaidassaan tekstiä ”No, I’m not in the f**king Facebook”. Eikä sitten olekaan facessa, nykyisistä suosituksistani huolimatta.
Mutta kun laitoin öljykatastrofista – ja saman päivän kuivuriongelmista – päivityksen verkon puolelle, niin eipä tarvinnut olla ketutuksensa kanssa yksin. Kaverini Ipa oli tuskaillut koko viikon kotimaisen puimurin silppurin kanssa ja usko suomalaiseen työhön oli koetuksella. Sami kertoi käyvänsä joka aamu yya-neuvottelut puimurinsa kanssa. Seppo oli sitä mieltä, että Boschin pumppu ei olisi irronnut. Jarmo oli niin kiireinen toisaalla, ettei edes muistanut, missä hänen puimurinsa on.
En roiku sivuilla tuntikausia mutta kuva aamunavauksena, sana kahvitauolla tai hauskassa hetkessä on vähän kuin tekisi oman elämänsä päiväkirjaa vähän modernimmalla tavalla. Ei liikaa, ei edes päivittäin vaan sopivasti joskus, silloin kun tuntuu että tässä on muillekin kertomista.
Mikael Jungnerille naureskeltiin kun hän aikoinaan hehkutti sosiaalisen median mullistavan tiedonvälityksen. Hän oli oikeassa. Hevosesta siirryttiin traktoriin kertarykäyksellä. Siinä on mentävä mukana ja miksi ei mentäisi. On ihan piristävää silmäillä kun Teijo laittaa aamuisen kuvan suolta, Helena olkipaalien keruusta avolavapakulla ja Ilona kettujen ruokinnastaan.
Tässä kohtaa naamakirja toimii myös toisinpäin. Kun jokaisella kaverillakin on kaveri, tieto leviää hurjaa kyytiä. Tuntemattomat elämänpiirit, kuten maaseudulla pärjääminen, saavat ihan uusia ihmettelijöitä ja kommentoijia.
On siinä tietenkin varjopuolensakin, jos tuntee jäävänsä facessa päivityksineen vähälle huomiolle. On vain löydettävä se ensimmäinen hengenheimolainen ja jatkettava kirjoittelua. Kynnys ”puhumiseen” on läppärin ruudun välityksellä kuitenkin huomattavasti alempi kuin kasvokkain.
Mutta silti: ei se kone kosketusta ja kunnon keskustelua korvaa.
Täydentää kyllä.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
