Kylä on sydämen asia
HYRYNSALMI (MT)
Moisiovaaralainen Eila Takila puuhaa keittiössään iloisena. Puhetta ja naurua riittää.
Takiloiden pihalta, Kokkolanniemeltä, avautuu kaunis näkymä Kokkolanjärvelle. Koska tietä ei vielä Eilan lapsuusvuosina ollut rakennettu, hän kulki järven poikki kylälle talvella hiihtäen ja kesällä soutaen.
Talo on hänen lapsuudenkotinsa. ”Sukutaulusta näkyy, että tilaa on aina hallinnut mies. Minä olen ensimmäinen nainen, jolle tila on siirtynyt.”
Eila on asunut Moisiovaarassa lähes koko elämänsä, 12:ta vuotta lukuun ottamatta.
Ennen oli tapana, että nuoret lähtivät pois, kaupunkiin.
”Kaikki täältä nuorempana Helsinkiin lähtivät, omat sisarukset 15–16-vuotiaina. Sitä jo hiukan täällä ihmeteltiin, että eikö tämä yksi ällöö lähteä ollenkaan”, Eila nauraa.
”Heti sitten Helsingistä löysin tuon miehen.”
Eila ja miehensä Kai Takila ovat olleet yhdessä 45 vuotta. Kumpikin tekee normaalin työpäivän mittaisia päiviä hoitaen kylän asioita, vapaaehtoisesti.
Vuonna 1978 Eila palasi Kain kanssa Moisiovaaraan.
”En olisi millään halunnut tulla takaisin tänne. Mutta kun tuo halusi”, Eila kertoo osoittaen miestään.
Päätös kotitilan jatkamisesta tuli pakon edessä, kun Eilan isä kuoli, eikä veli ollut halukas jatkamaan tilaa.
Moisiovaarasta Eila muisti vain vanhanaikaisuuden ja köyhyyden, kun ei ollut sähköjä tai kaasua. Sähköt tulivat Moisiovaaraan 1950-luvulla. Kai tahtoi pakoon Helsinkiä stressin vuoksi.
Päätös ei ole kaduttanut. Nykyään jos Helsinkiin on asiaa, sieltä on heti kiire pois. Kaksi päivää riittää.
”Ei sitä kiirettä ja levottomuutta silloin huomannut, kun itse siellä asui”, Eila miettii.
Kai on samaa mieltä. ”Helsinki on yksi iso hullujenhuone ja helvetin iso.”
Selvää on, ettei kumpaakaan kaupunkielämä enää viehätä.
Toimintaa riittää Moisiovaarassakin. ”Ei myö täälläkään kyllä laakereilla levätä”, Eila hymyilee.
Heti Moisiovaaraan palatessa Eilaa kutsui kyläyhdistys.
”Yhdistys perustettiin kylätoimikunnan nimellä vuonna 1978, eikä mennyt kauaakaan, kun ne minua jo pyysivät.”
Nyt Eila toimii kyläyhdistyksen sihteerinä.
”Hirveen kauan olen ollut toiminnassa mukana. Kyllä sitä eläkkeelle jo joutaisi, ainakin näistä kyläyhdistyksen asioista.”
Eila kuvailee itseään käytännön ihmiseksi. Aktiivisuuden puutteesta häntä ei ainakaan voi syyttää. Kyläyhdistyksen lisäksi supernainen on mukana kirkkovaltuustossa ja -neuvostossa.
Moisiovaaraan on tulossa myös leipomo Eilan ideasta. ”Meidän kyläyhdistyksen puheenjohtaja on semmoinen rauhallisempi ihminen kuin minä. Hän aina sanoo, että Eilalla nuo ideat lentää, että sitä pitää aina olla hillitsemässä.”
Moisiovaarassa pidetään joka kuukauden ensimmäisenä torstaina palvelupäivät, jolloin kyläläisille on tarjolla muun muassa hermoratahierontaa, tavallista hierontaa ja jalkahoitoa.
Palvelupäivien idea on peräisin aikaisemmasta kylän hankkeesta, mutta hankkeen loppumisen jälkeen kyläyhdistys on jatkanut tapahtumaa jo viiden vuoden ajan.
Eilan tehtävä on hoitaa hieronta-ajat.
”Ihmiset eivät soita suoraan hierojille vaan minä soitan ihmisille ja järjestän ajat. Siinä on melkoinen homma.”
Leipomisesta pitävä nainen osallistui kerran myös karjalanpiirakan teon Suomen mestaruuskisoihin. Voittoa ei tullut, koska kainuulainen karjalanpiirakka on erilainen kuin karjalainen.
”Meillä Kainuussa puuroa lätkäistään kunnolla täytteeksi.”
”Välillä tulee mietittyä, että kyllä sitä ihtesä on joka paikkaan aina tunkenut.”
Kysyttäessä Moisiovaaran hyvistä puolista kyläänsä rakastava nainen vastaa: ”Ei niitä huonoja taida oikeastaan edes olla.”
Edes pitkät välimatkat eivät harmita. Lähin kauppa ja huoltoasema ovat 35 kilometrin päässä Hyrynsalmella.
”Ei sata kilometriä ole mitään”, Eila naureskelee.
Moisiovaara merkitsee paljon. Kaikki vapaa-aika uhrataan kylälle. Pariskunta ei halua muuttaa pois Moisiovaarasta, vaikka sanookin, että vannomatta paras.
Jos he johonkin täältä muuttavat, on se Saukkokankaan hautausmaa.
”Ahdistavalta tuntuisi täältä muuttaa mihinkään”, Eila pohtii.
ELINA HELMANEN
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
