vierasyliö USA:n maatalouslaki vaikeuksissa

Yhdysvaltain kongressi käsittelee parhaillaan Farm Bill -nimellä tunnettua kiistanalaista laajaa lakipakettia, joka kattaa koko liittovaltion maatalouspolitiikan. Senaatti ja edustajainhuone ovat esitelleet omat lakiehdotuksensa, ja edustajainhuoneen hyväksymä ehdotus on nyt menossa senaatin käsiteltäväksi.

Lakiehdotus päätyy kamareiden yhteiskomitealle, joka yrittää sovitella eriävät versiot yhteen. Konsensuksen saavuttaminen tulee kuitenkin olemaan vaikeaa, sillä näkemykset lakipaketin yksityiskohdista vaihtelevat rajusti.

USA:n nykyinen maatalouslainsäädäntö juontaa juurensa vuonna 1933 voimaan astuneeseen maatalouslakiin. Laki oli osa Franklin D. Rooseveltin presidenttikaudella luotua New Deal -ohjelmaa, jonka tarkoitus oli auttaa Yhdysvaltojen taloutta toipumaan suuresta lamasta.

Laki muutti valtionhallinnon roolia merkittävästi: aiemmin maatalousmarkkinat mahdollisimman pitkälti rauhaan jättänyt liittovaltio teki nyt täysimittaisen väliintulon.

Lain tarkoituksena oli lisätä maatalouselinkeinon tuloja korottamalla perushyödykkeiden, eli vehnän, puuvillan, riisin, maapähkinöiden, tupakan ja maidon hintoja. Näiden hyödykkeiden tuotannon lopettaville tiloille maksettiin vastineeksi suoraa liittovaltion tukea.

Siinä missä Rooseveltin uusjaon vaikutukset teollisuuteen ovat jääneet historiaan jo kauan

sitten, väliintulo maataloussektorilla on osoittautunut kestäväksi: lakipaketti on noista ajoista lähtien uusittu noin viiden vuoden välein.

Alkujaan mittakaavaltaan rajoitettu Farm Bill on sittemmin laajentunut kattamaan lähes kaikki maatalouspolitiikan osa-alueet.

Lakipaketti on jaettu useisiin osioihin, jotka käsittelevät Yhdysvaltojen kotimaista ruuantuotantoa ja maataloutta.

Nykyisen, vuonna 2008 voimaan astuneen lakipaketin osa-alueita ovat kotimainen ja kansainvälinen kauppa, ruoka-apu, lainoitus, tutkimus, metsätalous, bioenergia, maaseudun kehittäminen, puutarhatalous, karjatalous, satovakuutukset ja katastrofiapu sekä hyödykkeiden futuurikauppa.

Vaikka vuoden 2008 lakipaketti umpeutui alkujaan jo vuonna 2012, ei tuolloinen kongressi säätänyt uutta pakettia, vaan pidensi sen useimpien osien ja rahoituksen kestoa yhdellä vuodella.

Uudesta lakipaketista sopimista ovat hiertäneet pääasiassa eriävät näkemykset liittovaltion budjettipolitiikasta. Monet korkean profiilin republikaanipoliitikot sekä senaatissa että edustajainhuoneessa pitävät alijäämän vähentämistä tämän hetken tärkeimpänä päämääränä. Farm Billin kaltaiset pakollista liittovaltion rahoitusta sisältävät lakipaketit ovat vaarassa tulla leikatuiksi.

Kongressilla on vaikea tehtävä päättää, kuinka paljon rahaa maataloudelle budjetoidaan yhteensä ja miten rahoitus jaetaan eri osa-alueiden kesken.

Lakipaketin suurin yksittäinen kuluerä ja kiistellyin osio on ruoka-apu, joka kattaa yhteensä 79 prosenttia ehdotukseen sisältyvistä menoista. Ruoka-avulla ei myöskään ole suoraa vaikutusta maatalouteen tai viljelijöihin.

Puhekielessä ruokakuponkeina tunnettu avustusohjelma on ollut mukana jokaisessa maatalouslakipaketissa vuodesta 1973 lähtien. Sen puitteissa jaetaan pienituloisille väestöryhmille avustusta ruokaostoksiin.

Avustuksen piiriin kuuluvien

ihmisten määrä on vuosina 2007–2012 noussut 26 miljoonasta 46,6 miljoonaan, ja ohjelman vuosittaiset kustannukset ovat samalla nousseet 30 miljardista 75 miljardiin dollariin.

Republikaanienemmistöisen edustajainhuoneen hiljattain hyväksymä lakiehdotus ei sisältänyt ruoka-apua, joka republikaanien mukaan tulisi irrottaa maatalouslainsäädännöstä. Senaatin lakiehdotuksessa ruoka-apu sitä vastoin on mukana.

Presidentti Obama on joka tapauksessa sanonut käyttävänsä veto-oikeuttaan lakiehdotukseen, mikäli ruokakupongit jätetään sen ulkopuolelle.

Maatalousyhteisön kannalta potentiaalisesti suurimmat vaikutukset tulevat ehdotuksista, jotka muuttavat lakipaketin hyödykkeitä käsitteleviä osioita. Ne sisältävät useita ohjelmia, joiden tarkoitus on suojata viljelijöitä rajuilta hinnanvaihteluilta erityisesti maissin, vehnän, soijapavun, puuvillan, riisin ja maapähkinöiden osalta.

Lakipakettiin sisältyy suora tuki tuottajille. Tämä tuki muodostaa suurimman osan hyödykeohjelmien kuluista, yhteensä noin viisi miljardia dollaria vuodessa. Sekä senaatin että edustajainhuoneen lakiehdotuksissa tuki lakkautettaisiin.

Tuen määrä perustuu maatilan tuotantoon käytetyn pinta-alan historiaan, eikä sillä ole yhteyttä nykyiseen tuotantoon tai markkinahintoihin. Tuen poistamisella odotetaankin olevan kaikkiaan vain pieni vaikutus tuotantoon.

Jotkut tuesta riippuvaisia olleet pienemmät ja vähemmän tehokkaat tilat voivat kuitenkin joutua lopettamaan tuotannon, ja viljelijät saattavat monipuolistaa tuotantoaan siirtymällä päälajikkeista tuottavampiin vaihtoehtoihin.

Satovakuutukset ovat yksi lakipaketin harvoja osia, joiden rahoitusta lisättäisiin. Senaatin ehdotuksessa esitetään viiden miljardin ja edustajainhuoneen ehdotuksessa yhdeksän miljardin dollarin korotusta kymmenen vuoden ajanjaksolle.

Sekä senaatin että edustajainhuoneen ehdotukset sisältävät omat versionsa satovakuutuksia täydentävistä ohjelmista, joiden avulla viljelijät voivat hallita tulo- ja hintariskejä useamman vuoden ajanjaksolla.

Ehdotettujen todennettuja tulonmenetyksiä korvaavien ohjelmien tarkoitus on hyvittää menetettyjä tuloja siinä tapauksessa, että hinnat pysyttelevät alhaisina usean vuoden ajan.

Molempiin ehdotuksiin sisältyy myös hintariskimekanismi, jonka puitteissa viljelijöille maksetaan tukea hintojen pudotessa tietyn referenssitason alapuolelle. Tämänkaltaiset tukiohjelmat vähentävät viljelijöiden riskiä ja voivat näin ollen kannustaa suurempiin satoihin ja johtaa ylituotantoon.

Nykyinen lakipaketti on voimassa syyskuun loppuun saakka, joten eriävien ehdotusten yhteen sovittelemisella alkaa olla jo kiire.

Maatalouspolitiikan ydinajatusten suhteen ehdotukset ovat laajalti samalla kannalla: suorista tuista olisi luovuttava, hyödykeohjelman riskielementtiä olisi muokattava, maitotalouden tukimekanismi tulisi uudistaa ja sokerisektorin tuki olisi pidettävä ennallaan.

Vaikka lakiehdotukset ovat näiltä osin yhteisymmärryksessä, saattaa uusi maatalouslakipaketti kaatua jyrkkiin erimielisyyksiin sen maatalouteen liittymättömästä osiosta eli ruoka-avusta.

JOHN KENNEDY

Kirjoittaja on kuluttajaekonomisti

ja vapaa toimittaja Lontoosta.

Avaa artikkelin PDF