Osuustoiminnasta uusi vaihde kunta- ja soteuudistuksiin
Hallintorakenteisiin ja kartta-animaatioihin keskittyvissä selvityksissä kunta- ja soteremontti
on viilennetty teknis-taloudelliseksi rakennusprosessiksi, joka käsittelee kansalaisia hallintoalamaisina ja unohtaa kunnat enemmän tai vähemmän itseorganisointiin tottuneina ja kykenevinä toimijoina.
Niinpä uudistusten toteuttamisen ainoaksi vaihtoehdoksi on jäänyt ohjauksen keskittäminen poliittisen ja viranomaisvallan nykyisille haltijoille, vaikka prosessin aikana noussut vastarinta osoittaa ainakin sen, ettei keskusjohdon viisauteen saati sen pysyvyyteen luoteta läheskään yksituumaisesti.
Kunnan ja valtion kirstu kolisee kuitenkin tyhjyyttään eikä kaupallista palveluyritystoimintaa synnytetä köyhien kuntien ja maksukyvyttömien asiakkaiden markkinoille. Keskittyminen tulee tätä kautta luonnonvoimaisesti keskusjohtoisten uudistusmallien ohjenuoraksi: uudistuksissa ei oikeasti tehdä isoja päätöksiä tulevaisuudesta, vaan noudatetaan oikeaoppisesti globaalitalouden kriisien hallintaa, antaa mennä- eli hienommin laisséz faire -politiikkaa.
Toki tässä päättämättömyydessä jouduttaneen maksamaan mittavia subventioita yksityistä voittoa tavoittelevalle sosiaali- ja terveyspalvelubisnekselle, kun ”välikäsiä” tarvitaan korvaamaan julkishallinnon jättämiä palveluaukkoja.
Valtavirran asiantuntemukseen ja keskusohjaukseen luottavalle toimintamallille on kuitenkin olemassa vaihtoehto, osuustoiminta. Ilman osuustoimintaa Suomen talousaluekartta ja elinkeinorakenne, työllisyys ja yhdyskunnat palveluineen näyttäisivät epäilemättä nykyistä keskittyneemmiltä.
Perinteisen sosiaalipolitiikan näkökulmasta osuustoiminta on taloudellisen yhteistyön ja oma-avun muoto hyvinvoinnin tuottamiseksi ja turvaamiseksi. Se on innostanut ihmisiä omien yritysten perustamiseen, pitämään huolta työstä ja toimeentulosta ja jakamaan tulokset oikeudenmukaisesti, heikoimmista huolta pitäen.
Valitettavasti hyvinvointivaltio on taantunut eturyhmien valtakiistojen ja asiantuntijaholhouksen takia kyvyttömäksi vastaamaan kansalaistensa muuttuviin tarpeisiin.
Tähän neuvottomuuteen tarvitaan osuustoimintaa, joka voi myös tarjota varteenotettavan vaihtoehdon globaalin kilpailutalouden kriisialttiille ja eriarvoistumista ruokkivalle sijoittajavoittojen tavoittelulle.
Kriisitietoisuuden herkistely ei yksin riitä kokoamaan sote-uudistuksen tueksi riittävää poliittista tahtoa, vastuullista markkinatalousvoimaa ja kansalaisyhteiskunnan aitoa osallisuutta.
Sote-uudistus on myös sosiaalireformi, jonka tavoitteena pitää olla parempi yhteiskunta.
Osuuskunnat tunnetaan Suomessa ja ne ovat selviytyneet päätoimialoillaan kilpailijoihinsa verrattuna hyvin myös taloudellisesti huonoina aikoina. Myös yrittäjyydessä osuuskunnat ovat vakiinnuttaneet asemiaan ja niiden toimialakirjo ja lukumäärä ovat tasaisesti kasvaneet 1990-luvulta alkaen.
Sosiaali- ja terveysalalla osuustoiminta on kuitenkin jäänyt lähes tyystin käyttämättömäksi voimavaraksi. Yritysmuotona osuuskunnat voivat tuoda kunta- ja sote-uudistuksiin intoa, monipuolisuutta ja uusia mahdollisuuksia.
Osuustoiminnan idea ja saavutukset kansalaisaktiivisuuden mobilisoijana rohkaisevat näkemään osuustoiminnan sote-uudistuksessa myös yhteiskunnallisen uudistuksen strategisena vaihtoehtona. Osuustoimintaa tarvitaan ehkä kipeimmin kuntatason yhteistyöhön, vaihtoehdoksi pakkoliitoksille ja eriarvoisuutta kasvattavalle jaolle etuoikeutettuihin vastuukuntiin ja oman onnensa varaan jätetyille syrjäseutukunnille.
Osuustoiminnan keinoin kuntayhteistyö voidaan toteuttaa joustavasti palvelutarpeita seuraten, ottamalla ihmiset mukaan ja palauttamalla siten ihmisten luottamus itseensä, lähimmäisiinsä ja yhteisten asioiden hoitajiin.
Tapani Köppä
professori (eläkkeellä)
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
