Teknosysteemin koneisto yskii
vierasyliö
Ei ole sattumaa, että yhteiskuntamme ajelehtii kriisistä toiseen. Se on seurausta talouselämän, luonnon ja ihmisten hyvinvoinnin ristikkäisistä vaatimuksista.
Ihminen on viime vuosituhansien aikana rakentanut aivan uuden systeemin, jota voi nimittää teknosysteemiksi. Kun ekosysteemi toimii oman geneettisen ohjauksensa varassa, teknosysteemi toimii ihmisen ohjauksen ja keksintöjen varassa. Nyt vaikuttaa siltä, että ohjaus on karannut käsistä!
Alun perin teknosysteemin ohjaus oli helppoa. Kuka teki terävimmän kivikirveen, hän oli vahvoilla. Sitten tehtiin musketti ja lopulta ydinpelote. Samalla kehitettiin koneistoa kaikkialla maapallolla huomaamatta lainkaan, että ihmisen toimeentulo tuli täysin riippuvaiseksi siitä: teknosysteemi vaatii aina vain enemmän energiaa tai materiaa.
Teknosysteemin toiminnan hiipuminen näkyy ja kuuluu kaikkialla maapallollamme. Koneisto yskii.
Ihmisen taloudessakin on ongelmia, mutta pahimmat vaikeudet syntyvät tekno- ja ekosysteemin yhteentörmäyksestä. Ympäristön saastuminen, raaka-aineiden ja viljelymaan niukentuminen, elinympäristöjen tuhoutuminen, sukupuutot ja ilmastonmuutos ovat seurausta siitä, ettei tunnusteta tosiasioita.
Jatkuva talouskasvu on mahdottomuus rajallisessa systeemissä eli maapallolla, koska luonnonvarat ovat rajalliset. Tätä tosiseikkaa ei tunnu järkevinkään talouden asiantuntija tunnustavan.
Ei se, että me olemme ylittäneet Rooman klubin määrittelemät kasvun rajat, todista, ettei rajoja olisi. Klubi määritteli luonnonvarojen määrän oman aikansa tietojen varassa, mutta ennusti aivan oikein tämän päivän ongelmat.
Kun parhaat luonnonvarojen lähteet ehtyvät, joudutaan turvautumaan heikompiin – niin energian, metallien ja muiden raaka-aineiden kuin myös ravinnon tuotannossa. Tämä lisää kuljetustarvetta ja kasvattaa kustannuksia.
Jos se samalla pienentää voittoja, mielettömiin kasvuodotuksiin tottuneet sijoittajat vetävät rahansa pois ja siirtävät tuottavammille markkinoille. Heikoimmat yritykset joutuvat talousvaikeuksiin, ajautuvat konkurssiin tai sulautetaan vahvempiin.
Teknosysteemi edellyttää jatkuvaa kasvua, ei ihmisten hyvinvointia ja onnea. Teknosysteemi ja markkinavoimat ovat vain saman ilmiön kääntöpuolia.
Markkinatalouden käyttövoimana on ahneus, eikä kauniimpaa motiivia tarvita teknosysteemin kehittämisenkään taakse. Tarvitaanko ihmistä loppujen lopuksi muuhun kuin kuluttamaan – pankkimaailmassa kaupankäynninkin hoitavat jo tietokoneet.
Teknosysteemin ja markkinasysteemin ristiriita tulee siitä, että rahavalta pyrkii keskittymiseen: muutamalla harvalla on rahaa entistä enemmän, mutta ihmisten valtaosa ei rikastu. Siksi tavarantuotanto kasvaa nopeammin kuin kansan ostokyky.
Ekosysteemissä voi havaita osittain samoja piirteitä, ennen muuta kilpailun, joka ajaa evoluutiota eteenpäin. Tässä suhteessa lajien ja yksilöiden välinen kilpailu vastaa kasvutavoitetta.
Mutta ekosysteemi perustuu kierrätykseen: optimaalisissa oloissa aine kiertää ekosysteemin sisällä, esimerkiksi metsässä, ja ulkoa tulee ehtymätön energia, auringonvalo, joka ylläpitää aineen kiertoa.
Vakaassa ekosysteemissä ei välttämättä ole kokonaiskasvua, vaan esimerkiksi metsän kokonaisbiomassa pysyy vuosituhansia miltei samana.
Ekosysteemistä karkaa ainesta (siirtyy toiseen ekosysteemiin tai varastoituu sedimentteihin, geologisiin varastoihin kuten turve) pääosin ulkoisten, elottomien tekijöiden vaikutuksesta, joista merkittävimmät ovat tuulen ja veden synnyttämä eroosio ja kuljetus, ja maan vetovoiman aiheuttama aineksen kasautuminen. Toiseen ekosysteemiin joutunut aine ei ole poissa kierrosta.
Teknosysteemissä uudelleen käytettäväksi palautuu vain osa raaka-aineista; suurin osa hautautuu kaatopaikoille, haaskaantuu saasteina ilmaa, maahan ja vesiin tai leviää roskina ympäristöön.
Suuntaa pitäisi muuttaa, mutta päättäjiltä puuttuu uskallusta tarttua keskeisiin ongelmiin: väestön kasvuun ja markkinavoimien vallankaappaukseen.
Jo pelkästään lisäväestön ruokkiminen ja kouluttaminen alkaa käydä kestämättömäksi. Jos siihen lisätään koko väestön elintason nostamisen eurooppalaiselle tasolle, eivät luonnon resurssit enää riitä.
Pelottava on ammattiyhdistysten hokema, että saavutetuista eduista ei tingitä. Sama ajattelu ohjaa valtioidenkin politiikkaa.
Kun kukaan ei tingi omista eduistaan, muutosten teko systeemiin on mahdotonta. Kun demokraattisesti valittu valtiovalta ei pysty päätöksiä tekemään, hallinnon hoitavat markkinavoimat.
Kun päättäjät ovat sitoutuneet entiseen menoon, näperrellään pikkuasioitten kanssa, sorvataan uusia turhia säädöksiä (energiatodistukset!), mutta talouselämän suuntaan ei kajota.
Palkkojen alennuksestakin puhutaan vain keinona säilyttää työpaikat Suomessa, eikä sitä suinkaan perustella ympäristön kestävyydellä. Niinpä senkin ajatuksen toi julkisuuteen työnantajajärjestö, mikä tässä yhteydessä on sama kuin markkinavoimat.
Heikentyneet tuotto-odotukset luovat itseään toteuttavan lamaennusteen, kun suuret osakkeiden omistajat siirtävät omaisuutensa heikosti tuottavista yhtiöistä paremman tuoton tarjoaville markkinoille tai sijoittavat kultaan.
Lamapuheet heikentävät investointihalukkuutta ja aiheuttavat työttömyyttä, jolloin myös valtion talous heikentyy.
Näin taloudellinen valta keskittyy yhä suuremmille monikansallisille yrityksille. Suurinta mahdollista tuottoa hakiessaan ne polkevat kansallisia etuja. Ne jopa kiristävät helpotuksia määräyksiin uhkailemalla toimintansa lopettamisella tai siirtämisellä ulkomaille.
Nykyisiltä johtajilta – niin kaupallisilta kuin poliittisiltakin – on pallo hukassa, kirjaimellisestikin. Mistä löytyisivät päättäjät, jotka ymmärtäisivät elämisen ehdot ja uskaltaisivat tarttua todellisiin ongelmiin?
PERTTI SEISKARI
SEPPO VUOKKO
Seiskari on filosofian tohtori sekä maa- ja metsätieteen dosentti ja Vuokko on luontokirjailija.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
