Apupaketteja sotilaille, ruokaneuvontaa lapsille... Maa- ja kotitalousnaisten historia on tarina toisten auttamisesta

Maa- ja kotitalousnaisten entinen toiminnanjohtaja Liisa Niilola syventyi eläköidyttyään historiikin tekoon. Kuva: Päivi Karjalainen

Vuonna 1978 naiset esittelivät taitojaan traktoritempauksessa. Samana vuonna ryhdyttiin järjestämään naisten traktorinajokilpailuja. Kuva: Markku Vuorikari

Järjestön alkuaikoina neuvonnassa korostui taloudellisuus. Järjestö organisoi myös täkintikkauskursseja. Kuva: Markku Vuorikari

Kirjailija Kirsti Manniselle historiikin kokoaminen oli haastava, mutta mielenkiintoinen projekti. Kuva: Jaana Kankaanpää

Omat avaimet -historiikki julkistetaan tänään. Kuva: Jarkko Sirkiä

Nainen ei ole naiselle susi vaan tärkeä tuki, jos asiaa tarkastelee Maa- ja kotitalousnaisten historian kautta.

Maa- ja kotitalousnaiset viettävät tänään lauantaina Helsinkiin yliopistolla juhlaa, jossa julkaistaan Omat avaimet -historiikki. Siinä kerrotaan maaseudun naisten aikaansaannoksista. Järjestön toiminnan kirjo on niin laaja, että historian penkomiseen vaadittiin kolmen vuoden tiivis työ.

Järjestön alkuaikoina ruuasta oli pulaa. Puutarhat haluttiin hyötykäyttöön, ja yli 10 000 omenapuuta välitettiin yhdistysten kautta koteihin. Maa- ja kotitalousnaiset neuvoivat myös uusien ruoka-aineiden käyttöön. Esimerkiksi sillikurssille osallistui 12 000 henkilöä.

Sodan aikana ja sen jälkeen järjestö tuki sotilaita ja heidän perheitään.

"Ensivarustekeräys oli koskettava hanke. Keräyksen avulla maatalousnaiset kokosivat sotavuosina evakkoon joutuneille perheille vuodevaatteita, mattoja, kankaita ja astioita, jotta nämä pääsivät jonkinlaiseen alkuun uusilla asuinsijoillaan", kertoo historiikin kirjoittaja Kirsti Manninen.

50-luvulla moni lähti maalta auttamaan Olympialaisten järjestämisessä. Olympialaisiin valmistauduttiin myös Kylät kauniiksi -kilpailulla.

Vaikka Olympialaiset jäivät historiaan järjestelyiltään ja hengeltään erinomaisena kisatapahtumana, arviot kisaturistien määrästä osoittautuivat ylimitoitetuksi.

900 000 pääsylippua jäi myymättä, eivätkä turistit juurikaan liikkuneet pääkaupunkiseudun ulkopuolella. Moni muonittaja lähtikin kotimatkalle jo ennen kisojen loppua. Näin muistelee tuolloin 16-vuotias Anja Lintukangas: " Ei niistä varsinaisista Olympialaisista paljon muistoja jäänyt... Muutamat yrittivät seurata jossain puistossa, näkisivätkö Paavo Nurmen juoksua. Koska oli kesä ja heinäkuu, en ollut varustautunut kylmyyteen enkä melkein jokapäiväiseen sateeseen... Sekin jäi mieleeni, että ensimmäisinä päivinä kaupungin kovia katuja tallatessa tulivat maalaistyttöjen jalat kipeiksi, kun olimme tottuneet juoksentelemaan pehmeillä pihoilla ja teillä paljain jaloin."

60-luvulla ruuan puute vaivasi yhä harvempaa. Maa- ja kotitalousnaisten ravitsemusneuvonnassa siirryttiin ohjeistamaan esimerkiksi valkoisten viljatuotteiden, sokerin ja rasvan vaaroista.

Yksi järjestön konkreettisista saavutuksista on lomitusjärjestelmän kehittäminen. Emännät eivät voineet lähteä tilalta edes sairauden sattuessa, joten etulaisemänniksi kutsutut naiset tulivat sijaistamaan heitä. Maatalouslomituksen järjestäminen muuttui kuntien lakisääteiseksi tehtäväksi vuonna 1974.

Ruuan riittävyydestä huolehtimisesta on sittemmin siirrytty yltäkylläisyyden aikaan. 2010-luvulla Maa- ja kotitalousnaiset ovat ottaneet tehtäväkseen lasten ruokatietouden lisäämisen, ja he ovat järjestäneet esimerkiksi viljantunnistustempauksia.

Muutama vuosikymmen sitten sellainen tuskin olisi ollut tarpeen, mutta ajat muuttuvat. ”Jokainen aika tuo uudet haasteensa. Se, mikä entiselle polvelle on tuttua, ei välttämättä ole nykyiselle”, pohtii Liisa Niilola, toinen historiikin kokoajista.

Kirsti Mannisen mukaan järjestön rooli maaseudun naisten yhdistäjänä ja innostajana on pysynyt läpi historian yllättävän samanlaisena, vaikka neuvonnan ja toiminnan muodot ovat muuttuneet. Myös kaupungissa nautitaan Maa- ja kotitalousnaisten henkisestä perinnöstä.

”Jokainen naissukupolvi on rakentanut omalta osaltaan sitä hyvinvointia ja tasa-arvoa, josta urakeskeiset sinkkunaisetkin nauttivat”, Manninen huomauttaa.

”Useimpien suomalaisten sukuhistoriasta löytyy topakoita maaseudun naisia. He ovat pitäneet perheen ja suvun hengissä myös sota- ja pulavuosina ja huolehtineet siitä, että tyttäretkin ovat päässeet niihin kouluihin ja ammatteihin, joihin ovat halunneet.”

Jos Manninen kuvaisi Maa- ja kotitalousnaisia historiikin sijaan vain yhdellä sanalla, se olisi rivakka.

”Rivakka tarkoittaa ripeää toimeen tarttumista, reipasta mieltä – ja ­tietysti raikuvaa naurua!”