Monen käsitys kenttäratsastajista on vanhentunut

Kenttäratsastajille tarkkuus on turvallisuutta. Tekemässä Jonna Matikainen ja Clintique KH. Kuva: Heidi Lammi

Kenttäratsastajia on iankaiken pidetty omana, omituisena ratsastajaryhmänään.

Jos kiertelemättä puhutaan, niin hulluinahan heitä on pidetty. Rohkeina kyllä, mutta uhkarohkeina. Joka vuosi lajissa kuolee maailmanlaajuisesti useita ihmisiä, kun maastossa hypätään valtavasta vauhdista suurelta osin kiinteitä esteitä.

Kyllä riskit ovat yhä olemassa, mutta viime aikoina lajin turvallisuuden eteen on tehty valtavasti töitä. Maastoradat rakennetaan tarkasti, ja esteissä on nykyään periksi antavia osia. Ratsastajien turvavarusteet ovat myös kehittyneet.

Tuomarit tarkkailevat ratsukoita radalla ja voivat pysäyttää osallistujan, jos meno näyttää vaaralliselta. Keltaisia kortteja jaellaan, jos hevonen ei ole hanskassa tai se on väsynyt.

Kauas on päästy niistä ajoista, kun Niinisalossa ratsastaja saattoi törmätä puuhun ja jatkaa matkaa, kun hevonen selvisi pökertymisestään.

Ihan tavallisia ihmisiä kenttäratsastajat eivät kyllä vieläkään ole. Esimerkistä käy viikonloppuna Hyvinkäällä kurssittanut hallitseva kenttäratsastuksen Euroopan mestari Laura Collett. Hän loukkaantui vakavasti vuonna 2013 ollen viikon koomassa, murtaen olkapäänsä ja menettäen silmähermon vamman takia näön toisesta silmästään. Takaisin kilpailuissa hän oli silti alle kahden kuukauden kuluttua tällistä – ja voitti.

Aiemmin kenttäratsastajia pidettiin paitsi reikäpäinä, myös keskinkertaisuuksina, jotka eivät yleensä osaa ratsastaa kovin hyvin. Keskittyminen on kuin oravalla, ja vauhti korjaa virheet.

Joku saattaa ajatella niin yhäkin. Jos katsoo kerran vuodessa mestaruuskilpailuiden koulu- ja rataestekokeita, voi pyöritellä päätä, että tekevätpä nuo helppoja asioita ja menevätkin vain sinne päin koulu- ja esteratsastajiin verrattuna.

Niin, kyse on eri lajeista.

Kentän koulukokeeseen mennään hevosilla, joiden erikoiskyky on laukata lujaa. Niiden mieli ja keho eivät ole lähtökohtaisesti optimaalisia kouluratsastukseen, vaan osakokeessa kyseessä on nimenomaan perusratsastuksen ja kuuliaisuuden testaaminen.

Rataesteet taas hypätään hevosilla, jotka ovat edellisenä päivänä tehneet raskaan ja vauhdikkaan kestävyyssuorituksen. Ja jotka eivät saa olla liian varovaisia, koska maastossa se olisi haitaksi.

Kirsi Oksasen Thunder of Love tykkää tehdä. Kuva: Heidi Lammi

Laura Collettin valmennusklinikalla Hyvinkäällä ei voinut olla ajattelematta, että perusratsastuksen ja hevosten yleisen koulutuksen suhteen kenttäratsastajat ovat suomalaisittain erittäin korkealla tasolla.

Samalla oli selvää, että ratsastajilla oli homma hallussa.

Lauantaina klinikalla nähdyt hevoset liikkuivat pehmeässä muodossa ja tahdissa. Ne eivät juuri reagoineet yleisöön ja uuteen ympäristöön. Ne kuuntelivat apuja nopeasti ja ihmettelemättä, ja ne tekivät pyydetyt asiat mukisematta ja korvat pystyssä.

Kaikki näyttivät toimivan nivelkuolaimella, ja ne liikkuivat reippaasti eteenpäin.

Ratsastajilla oli hyvä kehonhallinta, ja he istuivat liikkeen mukana häiritsemättä hevosia.

Kannattaa miettiä, miksi homma vaikuttaa toimivan.

Yksi syy on se, että totta kai heidän lajissaan suositaan fiksun puoleisia hevosia, joiden maailma ei kaadu, kun maneesiin on tuotu pari ruukkukukkaa.

Toisekseen kenttähevoset saavat mennä paljon ulkona, liikkua ja laukata. Niihin ei patoudu tarvetta ylimääräiseen hyppimiseen.

Lisäksi laji pakottaa siihen, että koulutuksessa ei oikein ole mahdollisuutta oikaista. Koulukoe vaatii hyvän perusratsastuksen ja onnistunut maastorata sen, että hevonen haluaa mennä ja tehdä yhdessä ratsastajan kanssa.

Merkittävä asia lienee myös ratsastajien tietty rohkeus ja urheilullisuus. Moni asia tulee ratsastuksessa helpommaksi, kun ongelmatilanteiden ratkaisuna mennään eteenpäin, vaikka sitten välillä ylimääräisesti hypähdellen.