Opintomatkalla Australiassa

Mikä kumma saa ihmisen lähtemään keskella kauneinta kesää, täysin toiselle puolelle maapalloa suomalaista lokakuuta muistuttaviin sääolosuhteisiin? No tietenkin loputon kiinnostus hevosiin.
Valjastushalli Emma Stewartin tallilla.
MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY
MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY

Matkan perimmäinen tarkoitus oli tottakai tavata tytärtäni Ada Massaa, joka on asunut Australiassa jo melkein viiden vuoden ajan. Mutta en voi kieltää, etteikö myös paikallinen hevoskulttuuri ja ennenkaikkea valmennustavat kiinnostaneet.

Tyttäreni on työskennellyt usemman vuoden yhdellä Australian johtavista peitsarivalmentajista Emma Stewartilla.

Sain kunnian olla mukana tallin systeemissä, tai ehkä tässä kohtaa voisi sanoa että mukana koneistossa, sellaiselta nimittäin tuo homma tuntui kun hevosien pääluku tontilla on yli sadan. Tuntui, ettei kukaan paikalla työskentelevistä tarkkaa lukemaa hevosmäärälle edes osannut sanoa.

Lounasauto kävi tallilla arkisin.
Lounasauto kävi tallilla arkisin. Kuva: Marinka Salminen

Maanantaina kello on kuusi, kun lähdetään ajelemaan Maryboroughista tyttäreni luota kohti Ballaratissa sijaitsevaa tallia. Pimeätä on kuin mörön takapuolessa. En voi olla miettimättä että Suomessa olisi valoisaa ja vähintään 20 astetta lämpimämpää. Öisin nimittäin saattaa lämpötila painua jopa pakkasen puolelle. Jääskraboja ei Australiassa tunneta, pankkikortti toimii tuossa virassa oikein mainiosti paremman puutteessa.

MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY
MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY

Seitsemältä saavuttiin tallille, katuvaloja ei muuten juuri missään matkanvarrella näkynyt. Pimeetä on edelleen. Yhtäkkiä kuulen että jossain hevonen laukkaa, ja laukkaa muuten lujaa. Selviää, että siellä jo ensimmäinen hevonen on radalla. Pimeessä ja laukalla. Ok.

Hommat aloitetaan tarkistamalla magneettitaululta ajettavien lista, tyttäreni työhön kuuluu "jog training", eli hölkän ajaminen. Listassa 12 hevosta, joka on sellainen normaalimäärä tavalliseen työpäivään.

Suurin osa työntekijöistä on tullut jo kuudelta, joku lähtee ruokkimaan, joku hakee hevosia valjastushalliin, joku alkaa valjastamaan jne.

Ajolista tallin seinällä.
Ajolista tallin seinällä. Kuva: Marinka Salminen

Me katsottiin listasta ensimmäiset ajettavat hevoset, listaan muuten tulee merkinnät onko hevonen haettu valmiiksi sisälle, vai peräti jopa valjastettu.

MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY
MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY

Hevoset valjaisiin, kyselin siinä kuinka kireälle on tapana ollut häntäremmit laittaa, ei näillä käytetä häntäremmejä, ahaaaa...

Ootteko muuten huomanneet, että Suomessa on tavallista että monipuolisia ajopaikkoja löytyy lähes joka tallilta, on hiittisuoraa, metsäpolkua, valmennusrataa ‒ you name it. Emma Stewartin tallilla on 800 metrin mittainen harjoitusrata, ei muuta. Siinä sitten päivässä pyörähtää sen sata hevosta.

Lähdetään ajamaan ensimmäisiä hevosia puoli kahdeksan aikaan, onneksi on jo lähes valoisaa koska mulla ei ollut mukana kuin tummat ajolasit. Välikausivaatteet, paksut talvihanskat, korvanlämmittimet, fleecekauluri ja villasukat ei muuten olleet yhtään liikaa.

Hobbleseja valjashuoneessa.
Hobbleseja valjashuoneessa. Kuva: Marinka Salminen

Ensimmäinen ajolenkki meni aikalailla totutellessa, peitsareilla ajetaan nimittäin tuossa hölkkätreenissä laukkaa, kyllä vaan, laukkaa. Se oli aika jännän tuntuista ajaa "tahallaan" hevosella laukkaa, todella moni peitsari heittää ihan luonnostaan laukalle.

MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY
MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY

Osa hevosista saattoi mennä hölkkälenkin peitsillä, mutta kyllä ne melkolailla ihan oma-alotteisesti laukalla tuon treenin tekivät. 11 kierrosta, kahden minuutin vauhtia, laukalla, aina samaan suuntaan, kuudesti viikossa. Siinä pähkinänkuoressa valmennussysteemi. Starttia lähestyessä mukaan tulee "fast work" eli hiitit. Aika samalta hiitinajo näytti omaan silmään kuin meikeläisittäin. Monesti oli hiitissä sparraajana mukana laukkaava hevonen, ja toisella oli jalassa sitten hobblesit tukemaan peitsaamista. Hiitit ajettiin pareittain, välillä vain yksi hiitti, välillä sitten tuplahiittiä. Loppusuora tultiin yleensä aina sen mitä pelit vetivät.

Se mikä allekirjoittaneesta tuntuu hullulta on tuo kuudesti viikossa valjaissa pitäminen, milloin ehtivät hevoset palautua? Ei nimittäin ollut merkitystä, oliko hevonen menossa starttiin vai oliko juuri juossut kilpaa, samalla tavalla treenattiin. Sunnuntaisin hevosilla on lepopäivä, sen kyllä maanantaisin huomasi, hevoset olivat tuolloin aika väsähtäneen ja jäykän oloisia, mitä pidemmälle viikko eteni, sen paremmalta hevoset alkoivat tuntumaan. Toki, tulokset kilpailuissa puhuvat puolestaan.

Ruokinta oli kokolailla erilaista kuin Suomessa. Kuvassa ruokavarasto.
Ruokinta oli kokolailla erilaista kuin Suomessa. Kuvassa ruokavarasto. Kuva: Marinka Salminen

Hevosten ruokinta. Siinä oli myös aikalailla ihmetyksen aihetta.

Suurin osa hevosista asuu tarhoissa yötäpäivää, osa hevosista tallissa yötäpäivää. Heinät jaetaan tarhoihin hevosille kahden päivän välein, määrä ei ollut kuin muutaman kilon. Rehuissa, jotka jaetaan hevosille aamuin illoin, on mukana erilaisia hakkeita, ehkä hieman kuin heinän korviketta. Tarhoissa hevosilla hieman sellaista vihreää närpittävää, mutta tuntuu silti hullulta.

Talleihin hevosille kyllä jaettiin heinähäkkeihin heinää, jota voi sanoa olevan kokoajan tarjolla. Heinä muuten ainakin omaan silmään muistutti enemmän olkea kuin heinää.

Valjastushalli Ballaratin raviradalla.
Valjastushalli Ballaratin raviradalla. Kuva: Marinka Salminen

Pariin kertaan pääsin käymään myös raveissa. Siellä ei muuten saa edes valjastaa hevosta, jos ei ole voimassa olevaa lisenssiä, ja lisenssiä varten vaaditaan muun muassa huumetestit. Tallialueella hevosta taluttaessa tuli aina olla ketju turvan päällä tai suitset päässä. Ehkä suurin ero meidän raveihin oli se että raveissa on aivan täysin hiljaista. Ei musiikkia, ei kuulutuksia, ei mitään. Kyllä ois Australiaan kaivattu pari Lauri Hyvöstä.

Outriderin hevonen oli lasten suosiossa raveissa.
Outriderin hevonen oli lasten suosiossa raveissa. Kuva: Marinka Salminen

Valmistautuminen starttiin poikkeaa myös meidän tavoista tosi paljon, hevosia ei käytännössä erikseen nimittäin lämmitetä. Noin vartti ennen starttia lähdetään kokoontumisrinkiin, jossa stewardit tarkistavat hevoset ja hevosten varusteet. Australiassa täytyy nimittäin ilmoittaa ihan kaikki varusteet kuolaimista ja suojista lähtien. Sakkoa tulee, jos varuste poikkeaa ilmoitetuista. Kokoontumisringistä suunnataan radalle, radalla vietetään noin kymmenisen minuuttia hölkäten ja kävellen, noin kolmea minuuttia ennen starttia mennään odottelemaan starttihetkeä lähtöauton taakse. Kuulutukset alkavat paria minuuttia ennen starttia.

Lähdön aikana hevosjoukkoa seuraa muuten kokoajan ambulanssi. Ajokulttuuri on aikapaljon meillä totuttua ronskimpi, muutenkin kuin vain loppusuorien osalta. Kyllä me saadaan olla suomalaisesta ajokulttuurista ylpeitä.

Sisäänkirjoitus Ballaratissa.
Sisäänkirjoitus Ballaratissa. Kuva: Marinka Salminen
Ravimainos kaupungilla.
Ravimainos kaupungilla. Kuva: Marinka Salminen

Pari viikkoa hujahti Australiassa aika nopiaan. Paljon tarttui oppia matkaan, ja taas sitä tajusi kuinka paljon olisi vielä lisää opittavaa tästä upeasta lajista.

P.S. Tuolla olisi muuten pari työpaikkaa ahkerille suomalaisille hevosenhoitajille auki...

Kirjoittaja on talliyrittäjä ja raviurheilun mediapersoona.

Tarhoja.
Tarhoja. Kuva: Marinka Salminen
Kilmoren raviradan valjastuskatokset iltakuudelta.
Kilmoren raviradan valjastuskatokset iltakuudelta. Kuva: Marinka Salminen

Lue myös:

Suomen Australian ravilähettiläs Ada Massa aloittaa kilvanajon Geelongista

Viikon vieras: Ada Massa kertoo Australian hevosurheilusta, koronasta, työstään talleilla ja haaveistaan