Mikä myötähäpeä!

Vasemmassa kuvassa Markku Nieminen valitsee lähtöratoja Suureen Suomalaiseen Derbyyn Vermossa. Oikealla puolella Nieminen valitsemassa lähtörataa Killerillä. Kuva: Kuvat Anu Leppänen ja Miika Lähdeniemi

Miksi järjestää suurkilpailufinaalin ratavalinnat vasemmalla kädellä, jos ne voi hoitaa joko puhelimitse tai ammattimaisesti lajia arvostaen?

Tänä viikonloppuna parhaat Suomessa syntyneet ikäluokkahevoset ovat olleet areenalla taistelemassa Kasvattajakruunu-titteleistä. Perjantaina Turussa setvittiin kolmivuotiaiden finalistit, lauantaina Killerillä oli nelivuotiaiden välierien vuoro. Nuorimman ikäluokan eli kaksivuotiaiden Kasvattajakruunu-finaalit ajettiin myös Killerillä.

Urheilullista tasoa riitti molemmissa paikoissa. Yhdessä pienessä, mutta tärkeässä asiassa erot olivat kuitenkin räikeät: finaalien ratavalintatilaisuuksissa.

Turussa oli asianmukainen ja tyylikäs taulu, johon finaaliin selvinneiden hevosten taustajoukot oikeassa järjestyksessä laittoivat hevosen nimiläpyskän. Samalla taustajoukkoja haastateltiin ja tilaisuus oli sellainen, että sitä pystyi seuraamaan myös kotoa television välityksellä. Nykyaikana ei sovi unohtaa sitäkään, että moni finalisti sai napattua kännykällään lähtölistataulusta kuvan ja jaettua omissa kanavissa. Se on kilpailunjärjestäjän näkökulmasta ilmaista ja myönteistä somenäkyvyyttä.

Kuva perjantailta Turusta, missä valittiin finaalin lähtöradat 3-vuotiaiden Kasvattajakruunuihin. Kuva: Anu Leppänen 

Killerillä ratavalintoja ei oltu suunniteltu ainakaan osaksi ravitapahtumaelämystä. Myötähäpeää aiheuttaneen "tilaisuuden" ainut hyvä puoli oli se, ettei sitä näytetty missään ja todistajina oli vain hämmentyneitä finalisteja ja joku väsynyt toimittaja.

Tallialueella eläinlääkärin kopin edustalla odotteli viimeisen lähdön jälkeen joukko Kasvattajakruunu-finalisteja. Ei näkynyt lähtöratataulua eikä kellään toimihenkilöllä oikein ollut käsitystä, miten ja milloin tilanne tästä etenee. Sitten kun ravien valvoja Pertti Salonen saapui vartti viimeisen lähdön maaliintulon jälkeen paikalle, finaalien ratavalinnat alkoivat.

Ensimmäisenä nelivuotiaiden oriiden ja ruunien finaalin lähtörataa valitsi Iikka Nurmonen, joka ajoi voitot molemmissa välierälähdöissä. Ensin arvottiin, kummalle voittajista Iikka valitsisi radan. Valvojalla oli kädessään laput, joissa oli numerot yksi ja kaksi. Pienemmän numeron saanut sai valita radan ensin.

Nurmonen sanoi kuuluvalla äänellä nostavansa ensin numeron Tessa's Devilille, ja nosti numeron kaksi. Ainakin minun logiikallani tämä tarkoitti sitä, että Next Directionin rata valittaisiin ensin. Valvoja tosin tulkitsi asian juuri päin vastoin ja tilanne eteni hämmennyksen vallassa niin, että Tessa's Devil sai ykkösradan ja Next Direction lähtee finaaliin radalta kaksi. Iikka Nurmonen sanoi jälkikäteen, että mielestään hän lopulta valitsi radan ensimmäisenä Tessa's Devilille.

Lähdin pois paikalta, koska spektaakkeli tuotti vain ärsyyntymistä eikä valvojan kädessä olevista papereista saanut käyttökelpoista kuvaa mihinkään julkaisuun. Lisäksi raviurheilun ystävänä voin pahoin.

Onko ratavalintatilaisuuksilla mitään väliä? Ei tämänkaltainen puuhastelu ole toki suurin ongelma raviurheilussa, mutta pienet asiat ja ennen kaikkea asenteet muodostavat kokonaisuuden. Toivottavasti Killerin ratavalinnat suunnitellut taho ei ajattele, että tämä meni putkeen. Ei mennyt. Ja toivottavasti valvoja oli tuomaritornissa paremmin tehtäviensä tasalla.

Jokainen tietenkin osaa odottaa, että karsintavoittajat pääsevät valitsemaan parhaat lähtöradat eikä isompia yllätyksiä tule. Siksi on ihan ok järjestää valinnat vaikka ravien jälkeen puhelinkierroksen kautta. Vaihtoehtoisesti voi hankkia tyylikkään lähtöratataulun, suunnitella ja toteuttaa tilaisuuden napakasti ja hyödyntää haastatteluiden muodossa sen, että paikalla on parhaiden ikäluokkahevosten tyytyväisiä taustajoukkoja. Siitä pitäisivät takuulla paitsi raviurheilijat itse, myös yleisö ja mediakin.

Sillä on merkitystä, miten ravien järjestäjät kohtelevat kilpailijoita ja yleisöä. Taustajoukkoja ei ymmärtääkseni ärsyttänyt niinkään kotiinpääsyn viivästyminen, vaan koko homman huono suunnittelu ja toteutus. Ja sillä vasta onkin merkitystä, miten arvostusta Suomen merkittävimpiin ravikilpailuihin kuuluvaa Kasvattajakruunua kohtaan osoitetaan käytännön teoilla. Tuomas Korvenojaa lainaten: Kaipaan rispektiä lajia kohtaan.

Urheilullisesti Killerin T76-päivä oli ilman muuta onnistunut. Runsaasti dramatiikkaa sisältänyt ensimmäinen suomenhevosten Tammaderby on tervetullut lisä nuorten suomenhevostammojen kilpailupulaa helpottamaan. Alle 8000 euron tienanneille suomenhevosille suunnatulle TRIO-kilpailulle on myös selkeä tilaus.

Lähtöratavalintoihin vielä sen verran, että TRIOssa finaalien radat kannattaa jatkossa valita kuten muissakin suurkilpailussa. Nyt radat ymmärtääkseni arvottiin, ja esimerkiksi karsintavoittajat Turtsin Tähti ja Pöllikuski lähtivät takamatkan takarivistä, kun taas etuvolttiin pääsi karsinnoissa kakkoseksi ja kolmanneksi sijoittuneita.

Tammaderby taas jouduttiin keskeyttämään, kun Ponutella paiskautui aidan yli yleisöalueen puolelle ja Risto Tupamäki lensi kyydistä. Hurjassa tilanteessa Tupamäki satutti solisluunsa. Raju rytäkkä oli myös muistutus siitä, ettei yleisössä pienten lasten kannata oikeasti antaa notkua aidan kaiteella. Ainakaan niin matalan aidan, josta Ponutella rysäytti yli.

Ravinetin kuvaaja Anu Leppänen sai lähietäisyydeltä kuvan tilanteesta ja luonnollisesti julkaisimme sen osana uutista. Ravimedian tehtävänä on kertoa myös ravien ikävistä tapahtumista - Ravinetin tapauksessa tieto edellä ja ilman klikkiotsikoita.

Journalistin ohjeiden mukaan sairaus- ja kuolemantapauksista sekä onnettomuuksien ja rikosten uhreista uutisoitaessa on aina noudatettava hienotunteisuutta. Tässä tapauksessa julkaisupäätös oli selkeä, kun sekä hevonen että ohjastaja kävelivät rytäkän jälkeen omin jaloin.

Ponutella pääsi rojahtamaan aidan yli yleisöalueen puolelle ja Risto Tupamäki lensi kyydistä satuttaen solisluunsa. Kuva: Anu Leppänen