Suomenhevosruuna Polle vietiin sotaan kahdesti.
Kummallakin kerralla se karkasi rintamalta takaisin Nurmijärvelle.
Hevonen saapui usean päivän taivalluksen jälkeen kotipihalleen laihana ja uupuneena.
Toista kertaa sitä ei enää palautettu. ”Se oli kuulemma aika isokokoinen ja äkeä, joten ehkä sitä ei sodassa enää niin kaivattukaan”, biologi Karin Hemmann miettii.
Pollen tarina on yksi monista, joita hän on saanut kuulla hakiessaan näytteitä suomenhevostutkimustaan varten. Hemmann ja arkeologi Tuija Kirkinen selvittävät yhdessä kansallishevosen varhaista historiaa.
Olennaisena osana hanketta ovat vanhat jouhi-, luu- ja karvanäytteet, joista aiotaan eristää jo kuolleiden hevosten DNA:ta. Samalla karttuu perimätieto suomenhevosista.
”Tarinoista kuulee, kuinka rakas ja tärkeä suomenhevonen on ollut”, Hemmann sanoo. ”1900-luvun alun hevoset tuntevat ihmiset alkavat kuitenkin olla vähissä. Tietojen keräämisellä on kiire.”
Murton poika Eri-Aaroni kantoi ravigeeniä. Selvitämme ilman muuta, oliko Murtolla sama mutaatio. – Karin Hemmann
Projekti alkoi oikeastaan Maaseudun Tulevaisuuden artikkelista (MT 19.1.2009). Hemmann etsi puunpurijahevosia ja kesäihottumaisia yksilöitä väitöskirjatyötään varten.
Hän sai kymmeniä soittoja, mutta yksi miespuolinen soittaja jäi erityisesti Hemmannin mieleen.
Langan päässä oli hevosmies Hannu Korkeamäki.
Hän tarjosi tutkittavaksi Murton hampaita. Murto oli ollut mahdollisesti hankuri, kuten kesäihottumaisia hevosia aikanaan kutsuttiin.
Murto oli myös aikansa legendaarisin juoksija.
1917 syntynyt pohjalaissyntyinen suomenhevosori ohitteli jopa amerikkalaisia lämminverisiä. Murto myös alitti ensimmäisenä kylmäverihevosena mahdottomana pidetyn 1,3 minuutin kilometrirajan.
Ähkyyn menehtynyt Murto haudattiin lopulta Lapualle, eläinlääkärin pihamaalle. Hautaan osuttiin myöhemmin ojankaivuutöissä.
Murton kallon löytäjät iskivät siltä jostakin syystä etuhampaat irti ja ne otettiin talteen. Korkeamäki säilytti hampaita pirtin kaapissa toistakymmentä vuotta.
Hampaille ei ollut käyttöä väitöskirjatöissä, mutta idea jäi kytemään. Kului kymmenen vuotta ja Hemmann soitti Korkeamäelle uudestaan. Vieläkö hampaat olivat tallessa?
Hemmann oli jutellut hampaista Kirkisen kanssa. Kirkinen oli selvittänyt tuolloin väitöskirjatyönään, millaisia eläimiin liittyviä asioita ihmisten mukana on haudattu.
He päättivät yhdessä kartoittaa suomenhevosen juuria geenitutkimuksella. Murton hampaista saatu DNA toimisi hyvänä alkuna.
”Hyppäsimme Lapuan junaan tapaamaan Hannua ja hakemaan hampaita. Siitä se lähti.”
Näytteitä on sittemmin kerätty kymmeniä ympäri Suomen.
Jouhia ja karvoja on löytynyt DNA-testejä varten mitä erikoisimmista paikoista: pöytälaatikoista, vanhan keinuhevosen hännästä ja hiusharjoista.
Aina jouhien alkuperäinen omistaja ei ole tiedossa, mutta se ei tee hevosen tunnistamisesta mahdotonta.
”Tunnistusta voi tehdä esimerkiksi paikkakunnan, tilan tai hevosen värin perusteella.”
Tutkimusta varten on etsitty myös hautoja.
Ypäjän hevosopisto sponsoroi 1800-luvun lopulla eläneen Kirppu-hevosen haudan etsintöjä. Innokkaat kaivaustyöt päättyivät vesiperään.
Rovaniemellä syntynyt Kirppu niitti aikoinaan mainetta juoksijalahjojensa takia. Tiedossa on lisäksi ainakin suomenhevosten kantaoriitten, Lohdutuksen sekä Huovin, hautojen sijainti.
Niiden avaaminen riippuu siitä, saadaanko työhön rahoitusta.
”Tämä on salapoliisityötä, jota tehdään oman työn ohessa. Olisi hienoa päästä tekemään sitä hetkeksi täysipainoisesti.”
Miksi suomenhevosen juuria sitten kannattaisi tutkia?
Yksi tutkijoita askarruttava kysymys on ravigeeni, tieteelliseltä nimeltään DMRT3. Geeni on löydetty hiiriltä ja se liittyy eläimen kykyyn säilyttää ravin tahti kovassakin vauhdissa.
”On mielenkiintoista, että Murton poika Eri-Aaroni kantoi ravigeeniä. Selvitämme ilman muuta, oliko Murtolla sama mutaatio.”
Kiinnostavaa on myös suomenhevosen suuri kokovaihtelu ja siihen vaikuttavat geenit.
Keskeinen kysymys on lisäksi suomenhevosen alkuperä.
Kun suomenhevosen kantakirjaus alkoi, suosittiin lyhytjalkaista ja vantteraa työhevostyyppiä. Hevosen piti olla mieluiten rautias.
Isoja laukkeja ja takasukkia pidettiin merkkinä vierasverisyydestä. Siitä Murtoakin syytettiin korkeine jalkoineen ja takasukkineen.
”Murton vierasverisyys on ihan mahdollista. Kantakirja oli perustettu vasta kymmenen vuotta ennen Murton syntymää. Kun tarpeeksi kauas mennään, löytyy aina vierasta verta.”
Jos Murtosta saadaan DNA:ta, sitä voitaisiin verrata muihin suomenhevosiin sekä kokonaan eri rotuihin, kuten englannin täysiveriseen.
Suomenhevonen on käynyt läpi myös ankaran pullonkaulan: parhaimmillaan niitä oli yli 400 000, mutta teollistumisen jälkeen määrä romahti 14 000:een. Hevosvoimista tuli tarpeettomia.
Tutkimuksessa voitaisiin saada aavistus siitä, mitä hevosesta on menetetty ja mitä siitä on vielä jäljellä.
Näytteet aiotaan lähettää Kööpenhaminaan, jossa niiden sisältämä DNA eristetään ja puhdistetaan.
Nykytekniikan ansiosta pullonkauloja voidaan jatkossa vältellä tehokkaammin. Suomenhevosten spermaa on alettu tänä vuonna tallettaa geenipankkiin.
Pullonkaulasta huolimatta suomenhevonen on yhä monimuotoinen.
Hemmann taluttaa tallista ulos vuotiaan Elsa-varsansa. Vanha puoliverinen Ruben jää karsinaan huutamaan sen perään.
Elsa on ravisukuinen, mutta sille aiotaan opettaa myös ratsun työt.
Suomenhevosen kanssa sellainen kun on edelleen mahdollista.
Hankkeeseen etsitään lisää viimeistään 1950-luvulla syntyneen suomenhevosen jouhia, taljoja, karvoja, hampaita tai luita. Myös tietoja vanhoista suomenhevosten hautapaikoista kartoitetaan.
Tiedoistaan voi kertoa biologi Karin Hemmannille puh. 050 3482 639 tai arkeologi Tuija Kirkiselle puh. 050 554 1818.
Hankkeen etenemistä voi seurata myös Facebook-sivulta "Suomenhevosen varhaisvaiheiden tutkimushanke".
