Monta tapaa kasvattaa – pitäisikö kysynnän määrittää tarjontaa?

Moni syntyvä varsa on potentiaalinen tähti, mutta ratsuhevosissa ehdottomasti suurin kysyntä kohdistuu täyspäisiin harrastehevosiin. Lyhyeksi jäänyt tähdenlento tämäkin islanninhevosori oli, mutta erinomainen opetusratsu Klasusta sukeutui. Kuva: Kati Susi

”Ruma kuin fan, mutta pirtsakka.” Ensimmäisen hevoskasvattini syntymästä raportoiva tekstiviesti toukokuulta 2006 oli pitkään tallessa mieheni vanhassa nokialaisessa. Orivarsa oli villinkirjava, pitkäkoipinen herasilmä, jonka vasenta silmää ympäröi vaaleanpunainen iho ja turpakin oli vaalean pinkki.

Varsa oli kohtutuonti Islannista ja syntyi Pälkäneellä. Olin valinnut ”postimyyntikuvastosta” kivarakenteisen ja kuulemma hyväluonteisen tamman, joka oli astutettu kookkaalla nuorella, hopeanmustankirjavalla oriilla. Aika heikko lähtökohta kasvattajan uralle.

”Hyvät jalat”, totesi kengittäjä muutama päivä oripojan syntymän jälkeen ja tönäisi kengänkärjellään tunkeilevan orivarsan kauemmaksi. Varsa ja vihreä kasvattaja oppivat kerrasta: söpöinkään pikkuvarsa ei kuulu ihmisen reviirille.

”Ei se kyllä hääviltä näytä”, ammattiratsuttaja tokaisi lakonisesti, kun pikkuoriin yksivuotispäivän kynnyksellä tiedustelin, tohtisiko tuota näyttelyyn viedä. Takkukasa lähti pitkäksi kesäksi laitumeen painimaan ikätoveriensa ja parin vanhemman ruunan kanssa.

Vaihtelevassa maastossa vietetty laidunjengiaika kasvatti varsalle lihakset ja kesä kiillotti karvan hopeanhohtoiseksi säihkeeksi. Syyskuussa lähdettiin Ypäjällä islanninhevosten varsanäyttelyyn.

Roikalehan rakasti esiintymistä! Yksi-, kaksi- ja kolmevuotisnäyttelyihin kiteytyivät kasvattajan onnenhetket, joista muistoksi jäivät sinivalkoiset ruusukkeet, jalostuslupa kolmevuotiskesäksi ja neljä jälkeläistä, jotka ovat nyt 14-vuotiaita.

”Siinä on potentiaalia, mutta…”, tuumaili toinen ammattitreenari, joka koulutti yli 150-säkäiseksi kasvaneen lihaskimpun ratsuksi. Tiesin siinä vaiheessa jo itsekin, että komeus ei auta, jos askellajeissa on puutteita. Ei tullut pojasta jalostusorhia, vaan hyvin koulutettu harrasteruuna.

Toukokuussa 18-vuotispäiviään viettävä Klasu-ruuna on viisivuotiaasta lähtien palvellut oman perheeni harraste- ja harjoituskilpailuratsuna ja viimeiset kahdeksan vuotta opetushevosenamme. Siinä se on ammattimies ja opettanut sadoille ihmisille muun muassa sen, miten ohjia kuuluu nätisti käyttää. Helläkätiset se palkitsee ja muutamaa vakioratsastajaansa suorastaan palvoo. Ihmisrakas kun on ja viihtyy työssään sekä pomona laumassaan.

On itsestään selvää, että kilpahevosessa on oltava verta ja lisäksi loistava fysiikka, selkeät askellajit sekä kovaa treeniä kestävä rakenne. Ratsujen jalostustavoitteista on käyty paljon keskustelua ja moni asiantuntija on sitä mieltä, että kevytrakenteisuuden jalostaminen ratsuissa on mennyt liian pitkälle. Myös reaktiivisuutta alkaa monissa koulu- ja estesuunnan hevosissa sekä islanninhevosissa olla liikaa, jotta ne toimisivat muuten kuin ammattiratsastajien alla.

Ehdottomasti suurin ratsuhevoskysyntä kohdistuu täyspäisiin, helposti käsiteltäviin ja ratsastettaviin harrastehevosiin. Muutama kasvattaja ainakin suomenhevospiireissä ilmoittaa keskittyvänsä juuri hyvärakenteisten, hyväluonteisten hevosten kasvattamiseen.

Hevosten ostohinnat ja ylläpito ovat kallistuneet merkittävästi. Kasvattaminen se vasta tyyristä onkin. Käytännössä varsa pitäisi myydä maitovarsana tai sitten hyvin pitkälle koulutettuna aikuisena, jotta kasvattaja (hyvällä tuurilla) pääsisi omilleen.

”Aina niitä putteja siinä sivussa syntyy, vaikka priimaa yritetään kasvattaa”, tokaisi eräs hevoskasvattaja kerran. Totta tuokin, mutta syntyykö vahingossa juuri sellaisia, joiden luonne, rakenne ja askellajit takaavat hevoselle terveen ja miellyttävän elämän jonkun silmäteränä tai arvostettuna opetushevosena? Eikö kysynnän pitäisi määrittää tarjontaa?

Hevoskasvatuksessa lajin helppous ja halpuus viehättää. Oma hevoskasvattajan urani olikin lähes lyhyin mahdollinen.

Kirjoittaja on MT Hevosten avustaja ja hevostilan emäntä Pälkäneeltä.