Kangasalla Wääksyn kartanolla kevättä vastaanottaa JP Leskisen ja hänen tyttärensä Sonja Danielssonin perheen lisäksi ukrainalainen perhe, jonka jäseniä haettiin pois sodan jaloista. Perheen isä on ollut jo ennen sotaa töissä kartanolla.
”Ajatus lahjoituksesta tuli mieleeni, kun kuulin, miten saksalaiset olympiaratsastajat olivat omilla autoillaan vaaroja uhmaten hakeneet Ukrainasta hevosia turvaan. Ukrainan ratsastajainliiton hyväntekeväisyyssäätiössä on mukana myös FEI ja Suomessa asioita hoitaa Annaliisa Aarnio-Wihuri. Tämä yhdistelmä antoi minulle vahvan uskon, että asiat varmasti hoituvat ja apu menee perille”, Leskinen kertoo.
Syntymäpäivämuistamisista kertynyt lahjoitussumma Ukrainian Equestrian Federation Charity Foundationille oli 10 000 euron luokkaa. Säätiö lähetti Aarnio-Wihurin kautta Leskiselle kiitoksensa ja Ukrainan lipun värisen loimen muistoksi.
MT Hevosten Viikon ratsastaja JP Leskinen on antanut ison osan elämästään hevosille ja ratsastusurheilulle. SRL:n hallituksessa ja puheenjohtajana hän oli aikana, kun ratsastuksesta kasvoi yksi Suomen suosituimmista harrastuksista. Kenttäratsastuksessa Leskinen kilpaili kansainvälisellä tasolla asti ja oli muun muassa mukana joukkueessa, joka voitti PM-kultaa.
Hevoset ovat olleet kotkalaislähtöisen Leskisen sydäntä lähellä siitä lähtien, kun hän pikkupoikana vieraili isoäitinsä kanssa Myllykoskella maalaistalossa.
”Mummu oli ollut siellä sotaa paossa toisen maailmansodan aikana. Siinä kierrellessä tilan isäntä yks kaks kysyi, haluatko poika mennä hevosen selkään. Minähän halusin ja siinä kun isäntä talutti minua tallin ympäri, niin ensimmäinen ajatukseni oli, että tämähän on tosi hienoa hommaa”, Leskinen muistelee ensikohtaamistaan hevosen kanssa.
Keravalle 12-vuotiaana muuttanut Leskinen aloitti ratsastuksen Tuusulassa 1950‒60-lukujen taitteessa ja kilparatsastuksen 70-luvulla. Tallilla hän tapasi myös nuoren ratsastuksenopettajan Harriet Rydmanin, josta tuli rouva Leskinen ja parin kahden tyttären, Sonjan ja Katjan äiti.
Keravan Ratsastuskoulun perustanut pari muutti 1980-luvulla Harrietin kotitilalle Wääksyn kartanolle ja perusti sinne Wääksyn Ratsastuskeskuksen.
Aktiivivuosiensa hevosista Leskinen muistaa suurimmalla lämmöllä ja kunnioituksella kenttäratsuaan Ratamestaria.
”Molemminpuolinen luottamus on tärkeintä hevosen ja ihmisen välillä. Vanhan ajan kenttäkisoissa verryttelin usein kokeiden välillä itseäni ja hevosta juoksemalla hevosen rinnalla. Ne hetket olivat täynnä luottamusta ja kunnioitusta.”
Leskisen motto hevosten kanssa toimimiseen periytyy kouluratsastustuomari Mauri Morénilta: ”Kun hyppäät hevosen selkään, olet aina itseäsi paremmassa seurassa.”
Enää JP Leskisellä ei ole omaa hevosta, eikä hän kovin usein ratsastakaan. Viime vuosilta rakkain ratsastusmuisto on, kun hän vieraili Katja-tyttärensä perheen luona Australiassa.
”Heidän karjatilallaan ratsastettiin koko perhe yhdessä, kun siirrettiin lehmiä laitumelta toiselle. Siinä tunsi tekevänsä oikein hyödyllistä työtä ja oli kivaa katsoa, kun lapsenlapset osasivat hevostensa kanssa näppärästi ohjailla nautoja.”
Koska vierivä kivi ei sammaloidu, pysyy Leskinen aktiivisessa roolissa eläkkeelläkin. Tänä keväänä hän on ollut järjestämässä opinahjonsa Keravan yhteiskoulun satavuotisjuhlia. Ne pidetään tänään perjantaina – eikä tietenkään ilman hevosia.
”Koffin parivaljakko kuljettaa juhlavieraita asemalta koululle. Koff oli heti mukana juonessa, kun kysyin, onko tämä mahdollista”, organisaattori-Leskinen kertoo hyvillään.
