Entäpä jos kyse olikin yksittäisen toimijan hätähuudosta kuolevan lajin puolesta?
Italialaisen Vicenzo Piscuoglio Dell’Annunziatan Yonkersin lauantain ajotavan tuomittavuuteen on jo Pohjoismaissa otettu kantaa keskusjärjestötasoa myöten. Suomen Hippos ja Tanskan ravien keskusjärjestö ovat jo muun muassa julkaisseet paheksuvat kannanottonsa Yonkersin epävirallisen MM-lähdön tapahtumista.
Heti alkuun haluan huomauttaa, että rakastan tätä lajia ja olen uhrannut sille koko aikuisikäni. Tässä synkässä ”ennustuksessa” ei todellakaan ole kyse pahantahtoisuudesta.
Viikonlopun ”hevosenpieksemisgaten” voi nähdä myös niin, että Vincenzo Piscuglio Dell’Annunziata on vain napolilainen ohjastaja, joka lauantaina iltapäivällä New Yorkin aikaa näki tilaisuuden voittaa jotain suurta: mahdollisuutensa voittaa yksi maailman suurimmista ravilähdöistä, Yonkers International Trot.
Usein puhun toimittajana ja hevosalan toimijana siitä, kuinka ohjastajat yleensä ottaenkin turhaan käskevät hevosiaan. Siitä on näkemykseni mukaan, jopa tutkitustikin, usein vain haittaa hevosen suoritukselle. Puhumattakaan kuinka epäoikeudenmukaista se on eläintä kohtaan.
Cokstile kuitenkin rehellisyyden nimessä näytti parantavan vauhtiaan ohjastajan ponnekkaista pyynnöistä Yonkersissa lauantaina. Toki vähempikin olisi riittänyt, tosiaankin. Vincenzo – kutsun häntä nyt tuttavallisesti etunimellä, vaikka sanoin vain ohimennen ”hei” Napolissa, kun hän hyppäsi tutun hevosen Chief Orlandon rattaille lämmittämään oritta Lotteria-ajoon reilu kaksi viikkoa sitten – ajoi New Yorkissa kuin varastetulla mopolla. Sellaisellahan pitää ajaa karkuun. Siinä onnistumisen riemussa tai ammatillisessa turhautumisessa lajin huonon tilanteen Italiassa vuoksi, miten vain, unohtui kohtuus täysin.
Ihminen on luonteeltaan opportunisti, ainakin useimmat meistä. Kun meille annetaan tilaisuus saada lisää jotain itsellemme, me usein käytämme paikan. Joskus harkiten, usein miettimättä kahta kertaa. Tunnustan: minä olen opportunisti. En taitavimmasta päästä, mutta kuitenkin.
Vincenzo Piscuoglio Dell’Annunziata näki Yonkersissa tilaisuutensa tulleen kirjoittaa historiaa. Kotona häntä odottivat ehkä vain palkinnot, joita ei oikeasti makseta, ei ainakaan ajallaan, katoavat hevoset ja yhä harvinaisemmiksi käyvät lajin harrastajat. Mahdollisesti siis huono tulevaisuus Italian raviurheilun parissa – näin minulle on ainakin kerrottu saapasmaan raveista.
Joka tapauksessa Vincenzo on vain tavallinen ihminen, jonka harteille on hieman liikaa kasata koko raviurheilun sortuvan Colosseum-kulissin kivimassaa. Ei Vincenzo sitä pysty kannattelemaan, vaikka ihan riski kaveri onkin. Ratkeaahan pieni ihminen vaikkapa käskemään hevostaan ”hieman” liian kovasti, kun on paineita niskassa. Colosseumiltahan koko raviurheilu ainakin eräiden teorioiden mukaan juontaa juurensa. Aivan kuten koko länsimainen sivistys siltä seudulta, Kreikan ohessa, eräiden historioitsijoiden mukaan.
Vierailin siis hiljattain yhdessä Italian perinteikkäimmistä ravikilpailuista Napolin Lotteria-ajossa. Sitä on kilpailtu samalla paikalla jo vuodesta 1947 ja kunniataulussa on useimmat raviurheilun historian suurista nimistä. Agnanon ravirata sijaitsee upealla paikalla laaksossa, joka muistuttaa jonkun kauan sitten kuolleen tulivuoren kraatteria.
Raveja seurattiin tämän lokakuun alun sunnuntaina paitahihaisillaan kattoterassilla, jossa oopperalaulajat värisyttivät ääntään, ihmiset olivat pukeutuneet parhaimpiinsa ja ruoka oli jumalaisen hyvää. Ei soinut ”Final Countdown”, kuten eräs ei paikalla ollut läheiseni nasevasti kommentoi. Reissu kaikkinensa oli hieno, mutta jälkeenpäin iski tunne: kuin olisin kävellyt kulisseissa.
Raveissa ei ollut kahtena päivänä kuin 15 lähtöä, joista sunnuntain kaksi, Lotterian finaali ja kakkosfinaali, muodostuivat vielä samoista hevosista kuin kolme karsintaakin. Hevoset olivat hyviä, mutta niitä oli vähän. Yleisöä oli paikalla kourallinen lauantaina ja sunnuntaina alkuun vain vähän enemmän. Lotterian finaalin aikaan väkeä olikin lopulta sankoin joukoin, mutta jälkeenpäin siitäkin tuli tunne kuin avustajia olisi kutsuttu tuhatmäärin kello viideksi elokuvan kuvauksiin.
Agnanon raviradan johtaja Pier Luigi D’Angelo puhui tulevaisuudenuskossaan länsimaisen kulttuurin voitosta ja raviurheilun siinä mukana. Mutta voittavatko ne? Ainakin raviurheilusta minulle tulee väistämättä mieleen, että se on nykymuotoisena tullut tiensä päähän. Ja siitä toisesta säilyttämisenarvoisestakin naapurin bunkkerivaari tuntuu olevan eri mieltä.
USA:ssa on kärryurheilussa nouseva suhdanne, kun lainsäätäjä on monessa osavaltiossa höllentänyt suhtautumistaan rahapelaamiseen. ”Yksikätiset rosvot” tai niiden evoluutiossa tuoreemmat versiot tahkoavat palkintorahaa hevosille entistä rivakammin ravikasinoissa. Mieleen on jäänyt Kentucky Futurity vuodelta 2016, jossa raha-automaatteja takovat eläkeläiset vähät välittivät racinon (=raviradalla sijaitsevan kasinon) seinän takana 124. kertaa ajettavasta kärryurheilun klassikosta, jossa ori Marion Marauder kruunasi itsensä historian yhdeksänneksi Triple Crown -voittajaksi.
Ravikasinotko tämän siis pelastavat? Eivät ainakaan Suomessa, missä asenteet rahapelaamista kohtaan kiristyvät koko ajan. Katsojia raveista on USA:ssakin silti melko turha etsiä, noususuhdanteesta huolimatta. Niitä voi olla suurkilpailuissa, mutta heistäkin vähintään puolet on eurooppalaisia kulttuurimatkailijoita.
Ruotsissa on nyt rahaa ravien kassassa. Mutta mistä se tuli? Kun korona alkoi keväällä 2020, koko maailman viihde ja urheilu loppui, paitsi Ruotsin ravit. Niitä katsoi ja pelasi yhtäkkiä ”koko maailma”. Ruotsin raviurheilu käytti tilaisuuden hyväksi ja keräsi voitot. Toki ruotsalaiset pystyivät viranomaisten silmissä osoittamaan voivansa turvallisesti jatkaa ravikilpailemista, mutta opportunisti mikä opportunisti. Sitähän ruotsalaiset meidän silmissämme ovat: eihän heidän ole tarvinnut sotiakaan pitkiin aikoihin. Aina pääsevät kuin koira veräjästä!
Mutta mietitäänpä raviurheilun rakenteita hieman. Työvoima on liian kallista, eikä sitä löydy tarpeeksi näillä työajoilla ja korvauksilla Ruotsissakaan. Hevosia kasvatetaan liian vähän, jotta saataisiin nykymäärä raveja ajettua – näin on Ruotsissa myös tässä kohtaa. Raviratojen infrastruktuuri on vanhaa, sen ylläpito toivottoman kallista ja käyttöaste rakennuksille alhainen.
Näin on muuallakin kuin Colosseumilla. Puhumattakaan energian hinnasta: valoja ei voi sytyttää, rakennusta ei voi lämmittää ja hevosta ei voi näillä polttoaineen hinnoilla raveihin kuljettaa. Ei sillä, että Suomen pääareenan Vermon valoista tarvitsisi kauaa enää huolehtiakaan, kun vuokrasopimus on umpeutumassa 2030 ja maa-aluetta ollaan uusimpien tietojen mukaan myymässä peittämään juuri Helsingin kaupungin kasvavia energiakuluja.
”Ehkä voisikin markkinoida raviurheilua näin: tule katsomaan kuolevaa lajia vielä kun se on mahdollista!”
Colosseum on Colosseum ja Olympiastadion kulttuuri- sekä arkkitehtuuriperintöä, mutta Vermo on vain vuonna 1977 rakennettuja rapistuvia rakennuksia ja hiekkaovaalia – mitä niitä säästämään? Raviurheilun rahoitus puolestaan on maassamme hämärän peitossa jatkossa, jos ja kun rahapelialaa odottaa monopolin hajottaminen. Sellainen näkymä ja tulevaisuus meillä raviurheilusta tykkäävillä on.
Joko hevosten juoksukilpailut nykymuotoisena ammattilais- tai yhdistettynä professionaalisten ja puoliammattilaisten urheiluna loppuvat yllättävän pian tai sitten on tehtävä rajuja rakennemuutoksia joka sektorilla. Lisäksi on tiivistettävä todella paljon kansainvälistä yhteistyötä, jos halutaan lajille jatkuvuutta. Muutaman kilpailupäivän vähentäminen kotimaan kalenterista ei nyt riitä. Eikä käskemisen kieltäminen.
Toki meillä ihmisillä on suurempiakin huolia. Lapsena en olisi uskonut, että ihmiskunnan kyvyt riittävät maapallon elinolosuhteiden tuhoamiseen, mutta sehän on faktisesti hyvässä vauhdissa – tosi pitkällä jo. Ehkä voisikin markkinoida raviurheilua näin: tule katsomaan kuolevaa lajia vielä kun se on mahdollista!
