Maailman paras ammatti

Ihmisen ja hevosen suhde on taianomainen, ja on hienoa olla mukana sen kehittämisessä, Miia Lahtinen arvioi kolumnissaan. Kuva: Jaana Kankaanpää

Kyselytutkimuksen mukaan ratsastuksen opettaminen on erittäin pidetty työ. Vain 15 prosenttia ratsastusta opettavista aikoo vaihtaa alaa. En ihmettele. Työ on monipuolista, palkitsevaa ja se vie käsittämättömällä tavalla mukanaan.

Ratsastus saa aikaan isoja tunteita. Siinä keski-ikäinen opettajakin herkistyy, kun lapsi tai täti laukkaa ensimmäistä kertaa tai teini-ikäinen hyppää onnistuneen radan hevosella, joka on aiemmin nikotellut. Ihmisen ja hevosen suhde on taianomainen, ja on hienoa olla mukana sen kehittämisessä.

Opettaminen voi olla opettajallekin kuin terapiaa, joka vie hetkeksi pois mielen murheet. Ihmiset, joilla on keskittymisen kanssa ongelmaa, saattavat rauhoittua opettaessaan: siinä on tekemistä silmille, aivoille ja suulle yhtä aikaa.

Ala on myös muuttunut paljon. Ratsastuskouluista on tullut elämysmyyjiä, ja ratsastuksenopettajat ovat ottaneet tämän asian omakseen.

Se kuulostaa ensi kuulemalta epäilyttävältä, mutta ei oikeastaan ole sitä. Ratsastuksenopettajan vain on yritettävä huolehtia siitä, että elämys ei ole mahdollisimman korkea este tai kouluratsastuksen temppu, vaan se tärkein: hevosen kanssa yhteistyön saavuttaminen ajatusta ja kehoa käyttämällä.

Hyvä ratsastuksenopettaja on tulkki hevosen ja ratsastajan välillä. Ratsastajan taitotasoon peilaten hän kertoo, mitä hevonen milloinkin viestittää ratsastajalle ja miten hevoselle saa omat viestit perille.

Haasteita opettamisessa on. On erilaiset hevoset, erilaiset oppilaat, erilaiset tavoitteet ja erilaiset diagnoosit niin ihmisillä kuin ratsuillakin.

Oma taakkansa on Suomen sää. Viime aikoina on huomattu, että hevoselle ei ole haitaksi rauhallinen liikkuminen kovassakaan pakkasessa. Niinpä tunnit pidetään monissa ratsastuskouluissa, vaikka pakkanen paukkuisi kahdessakympissä. Kesällä on sitten helle ja ötökät.

Vessaan voi olla pitkä matka, mutta periaatteessa mitään ratsastusryhmää ei saisi jättää maneesiin tai kentälle hetkeksikään yksin, sillä kaikkein oleellisinta on turvallisuus ja hevosten joukkohysteria jonkin typerän syyn takia on aina mahdollinen. Ratsastuksenopettajan tärkein velvollisuus on pitää oppilaat hengissä, sanoi yksi kokenut ratsastuksenopettaja. Vaikka kaiken sujuessa on ihanaa, välillä se vastuu on jäytävä.

Ratsastuksenopettajien työolosuhteissa olisi paljon kehitettävää niin yrittäjillä kuin palkollisillakin. Yleensä asiaan keskitytään sitten joskus, kun on rahaa ja ehditään, eli ei välttämättä koskaan.

Aina on ensin pari muuta juttua: vanhan ponin lopettaminen ja siitä kertominen asiakkaille, heinäkuorma, viikonloppuleiri ja sitten se odotettu vapaapäivä Kyran klinikalla. Ja jos netistä kysyisi kollegoilta, että miten olette varautuneet työsuojelutarkastukseen, mitkä kumisaappaat kestävät nykyään parhaiten ja miten olette informoineet oppilaiden vanhempia siitä, että ponin selästä voi pudotakin. Iltatalliapulainenkin sai lapsen ja vaihtoi päivätöihin, ja suunnitellut vessaremontin rahat menivät uuden hevosen ähkyhoitoon.

Mutta onhan tämä näinkin maailman paras työ.

Kirjoittaja on ratsastuskouluyrittäjä Kuhmoisista ja MT Hevosten avustaja.