Ravimaailma kaipaa uskallusta ja esikuvia

Timo Nurmos (vas.) ja Jorma Kontio ovat tehneet pitkät urat kansainvälisen raviurheilun huipulla. Kuva: Ville Toivonen

Suomalaisedustuksen puuttuminen kansainvälisistä kilpailuista saa jostakin syystä saman lipun alla elävät ihmiset kääntymään itseään ja toisiaan vastaan. Tulee olo, ettei suomalaista osaamista osata itse arvostaa tarpeeksi. Toisin on kuitenkin maailmalla – Suomen väreissä mainetta on kansainvälisesti niittänyt useampi henkilö ja suomalaisuus tunnetaan monesti laadun takuuna.

On totta, että tällä hetkellä kotimaisten hevosten taso ei kestä kansainvälistä vertailua. Täytyy kuitenkin muistaa, että alan tulotaso ja toimintamallit eivät mahdollista samanlaisia rahallisia panostuksia kuin esimerkiksi Ruotsissa, Ranskassa ja Yhdysvalloissa. Puhutaan jääkiekon Mestiksen vertaamisesta NHL:ään. Joukkueen kassa ei vain riitä hankkimaan maailman ykköspelaajia. Pelaajilla tarkoitan tässä vertauksessa hevosia. Hevoset ovat kuitenkin ne, jotka siivittävät niiden taustalla toimivat ihmiset parrasvaloihin.

Kotimainen hevoskasvatus tuntuu paranevan vuosi vuodelta ja urheilullinen taso on pikkuhiljaa kavunnut ylemmäs ja ylemmäs. Kasvatustyö on pitkäjänteistä hommaa. Yksittäisen hevosenkin matka siemennyksestä voittajakehiin on todella pitkä, mutta maailman huippujen luomisessa puhutaan useita sukupolvia ylittävästä työstä. Suomessa lämminverikasvatus on lajin suurmaihin verrattuna uutta.

Raha löytää rahan luo, mutta raha myös löytyy sieltä missä sitä on. Maailman tai Euroopan mittakaavassa menestyneet suomalaiset ovat lähteneet toteuttamaan unelmiaan sinne, missä se on mahdollista. Keskuudessamme on useita eläviä legendoja, joista emme montaakaan osaa arvostaa tarpeeksi korkealle. Pääosin ulkomailla vaikuttavat heimoveljet ja –siskot unohdetaan helposti. Kotimaan kentillä pärjäävät muistetaan huomattavasti paremmin. Pekka Korpi on täydellinen esimerkki siitä, että osaamme arvostaa kotimaista osaamista, kun se on silmiemme edessä.

Erityisesti Ruotsissa suomalaiset valmentajat ovat onnistuneet sellaisissa saavutuksissa, joiden arvoa ei välttämättä edes ymmärretä kotimaassa. Pekka Korpi on legenda-arvonsa todella ansainnut, mutta Suomesta on noussut useita muitakin kansainvälisellä huipulla menestyneitä valmentajanimiä. Veijo Heiskanen ohjasti jo 19-vuotiaana Prix d’Ameriquessa ja palkittiin vuoden valmentajana Ruotsissa 1999. Samaisessa maassa vuoden valmentajina on palkittu myös Timo Nurmos ja Kari Lähdekorpi.

Kun mietitään ruotsalaisen raviurheilun tasoa ja valmentajanimiä, joiden kanssa he ovat kilpailleet, aletaan saada kiinni saavutusten kovuudesta. Stig H Johansson, Olle Goop, Kung-Åke… Heidät me osaamme nostaa legendojen joukkoon, mutta kaikki aiemmin mainitut suomalaisvalmentajat tuntuvat nauttivan suurempaa arvostusta länsinaapurissa kuin kotikentällään.

Valmentajien kovimmista arvoteoista on Nurmosta lukuun ottamatta vuosia. Nyt uuden nousun kärkiniminä toimivat kuitenkin erityisesti Katja Melkko ja nuori Veikko Haapakangas, joka kohahdutti Elitloppet –viikonvaihteessa. Koko toiminnan siirtäminen Ruotsiin on valmentajalle valtava satsaus, joka vaatii fyrkan lisäksi uskoa ja rohkeutta. Filiaalitalleja Ruotsissa pitäneet suomalaisvalmentajat ovat pärjänneet usein todella hyvin, mutta kilpailullisen tason koventuessa keväällä kamppeet pakataan ja lähdetään takaisin kotiin.

Onneksi näin, sillä työsiirtolaisuus voi pitkässä juoksussa käydä kotimaan urheilulle kalliiksi. Hevosmiestaitoja ja valmennusta ei opita kouluissa, vaan kehitys tapahtuu mestari-oppipoika-periaatteella. Taitavia suomalaisia tarvitaan Suomessa, sillä heidän käsiensä läpi saadaan uusia menestysnimiä hevosten taustalle. Toki monet lähtevät oppipojaksi ulkomaille. Näin kuitenkin menetetään lahjakkaimpia tekijöitä Suomen kamaralta ja oppimispolku uusille ammattilaisille muuttuu vaikeammaksi.

Vielä suomalaisvalmentajia korkeampaa arvostusta maailmalla nauttivat suomalaiset hevosenhoitajat. Hoitajat ovat kysyttyjä ja pidettyjä sekä ratsu- että ravipuolella. Tunnollisia, taitavia ja työtä pelkäämättömiä. Näin heitä usein kuvaillaan. Monen maailman huippuvalmentajan tiimistä löytyykin vähintään yksi Suomen edustaja. Hoitajien kansainvälistä menestystä osataan onneksi arvostaa ja hehkuttaa myös tällä puolella Suomenlahtea.

Hevoset kilpailevat, mutta valmentajat päättävät missä. Suomalainen itsensävähättelykulttuuri, jota nöyryydeksikin väitetään, on voinut piilottaa monta potentiaalista tähteä niin hevosten kuin henkilöidenkin osalta. Rohkeutta yrittää puuttuu, mutta rohkeuden puutteesta on vaikea syyttää hevosten taustavoimia. Epäonnistunutta yritystä seuraava lynkkaus ei kannusta kokeilemaan uudestaan ja toisten saamat haukut eivät varsinaisesti kannusta ketään samaan.

Kulttuurin pitäisi muuttua kannustavammaksi, jotta kansainvälisen menestyksen tavoittelun kynnys voisi madaltua. Aina puhutaan siitä, kuinka menestyjät eivät välitä toisten mielipiteistä. Se on jossain määrin totta, mutta ihmisluontoon on sisäänrakennettu jonkin asteinen häpeän ja hyljeksityksi tulemisen pelko. Tosiasia on silti se, että koittamatta ei voita.

Suomessa huippujen haastatteluissa kuulee vähän väliä kysymyksen siitä, onko toiminnan siirtäminen toiseen maahan mahdollista ja kiinnostavaa. Ohjastajalle ja ehkä hoitajallekin laajemman kansainvälisen menestyksen saavuttaminen voi vaatia omaisuuden pakkaamista ja lähtöä, mutta valmentajalle ei ole Suomesta Ranskaan sen pidempi matka kuin ulkomaisilla on Ranskasta Suomeen. Kun riittävän hyvä hevonen sattuu kohdalle, pitää uskaltaa yrittää. Ja muistaa tukea näitä rohkeita.

Kirjoittaja on ylöjärveläinen ravivalmentaja.