Tyttö miesten maailmassa

"Selkä suorassa seisomisen ei tarvitse tarkoittaa sitä, että sopimaton käytös tarvitsisi ohittaa olankohautuksella”, kirjoittaa Etta Pakkanen. Kuvituskuva. Kuva: Elina Paavola

Tytöttelykulttuuri elää ja voi hyvin raviurheilussa. Lähtökohtaisesti se on vastenmielistä, mutta voisiko vastaanottokin olla erilainen − voisimmeko olla ylpeästi tyttöjä? Tämän viikon kansainvälisen naistenpäivän innoittamana ajattelin avata ajatuksiani työskentelystä miesvaltaisella alalla ja kasvusta tytöstä naiseksi miesten keskellä.

Muistan suivaantuneeni tytöttelevistä kommenteista hevosenhoitajavuosinani. Ne tuntuivat alentavilta, eikä ammatillisella osaamisella tuntunut olevan vaikutusta sukupuolen perusteella määriteltyyn arvostuksen tasoon. Toki taustalla oli sukupuolen lisäksi myös ikä ja sen myötä kokemusvuosien puute. En tiedä onko oma ikävuosien kertyminen tehnyt tehtävänsä, mutta viime aikoina olen alkanut suhtautua asiaan eri tavalla. Ja kyllä, tytöttelyä tulee vielä näin kolmenkympin korvallakin. Mutta mikäs sen parempaa kuin olla tyttö? Tyttö on itse asiassa heittämällä imartelevin sana, jolla minua on kuvailtu.

Tasa-arvon ja naisten oikeuksien kehittäminen ja esiin nostaminen ovat maailmanlaajuisesti erittäin tärkeitä teemoja. Siitä huolimatta näin naisenakin tuntuu, että erityisesti Pohjoismaissa tällainen erottelu ja esiin nostaminen tuovat vain voimakkaammin esiin käsitystä siitä, että naiset olisivat lähtökohtaisesti heikommassa asemassa. Jos toimimme rohkeasti ja anteeksipyytelemättömästi, tulemme saamaan tilamme olematta kiintiötyttöjä. Toivon sydämestäni, että tytöt ja naiset oppivat itse näkemään oman arvonsa ja erityislaatuisuutensa.

Sukupuolijakauma raviurheilun parissa on selvästi tasoittunut viimeisen vuosikymmenen aikana. Erityisesti naisammattilaisvalmentajien määrä on noussut selvästi ja menestys on ollut hienoa. Jo omalla ikäluokallani on ollut Riina Rekilän kaltaisia esikuvia ja nuoremmilla alasta haaveilevilla tytöillä suunnannäyttäjiä on jo useita.

Ohjastustehtävissä naisia nähdään Suomessa selvästi vähemmän. Uuden Ravipodium-podcastin ensimmäisessä jaksossa haastateltu Henna Halme puhui naisohjastajien asemasta ja vertaili kulttuureja Suomen ja Ruotsin välillä. Ruotsissa naisohjastajia on selvästi enemmän ja he pääsevät ajamaan tiheämmin kilpaa. Vaikka juuri teilasin kiintiötyttökulttuurin ja naisten erottelun, on Miia Salmisen lanseeraama ja luotsaama Lady Liiga ollut selvästi kiitelty konsepti ja tuonut uusia mahdollisuuksia ohjastustehtävistä haaveileville naisille. Siitä huolimatta toivoisin näkeväni samat naiset ”miesten joukossa” – toisin sanottuna ihan vain auton takana, aivan kuten Lady Liigan lähdöissäkin.

Paljon puhutaan siitä, että tytöt opetetaan kulttuurisesti alistumaan ja sietämään ala-arvoista käytöstä ja kohtelua. Olen itsekin miettinyt, että onko kasvuympäristöni ravimaailma muovannut ajatusmaailmani tällaiseksi. En koe missään nimessä alistuneeni, mutta sietokykyni on kyllä tätä nykyä korkea. Viimeaikainen keskustelu naisten oikeuksista onkin keskittynyt siihen, mitä siedetään ja missä rajat menevät. Vaikka uskonkin rohkeaan tilanottoon ja itsearvostuksen kehittämiseen, on minullakin selvästi opeteltavaa näiden rajojen asettamisessa. Selkä suorassa seisomisen ei tarvitse tarkoittaa sitä, että sopimaton käytös tarvitsisi ohittaa olankohautuksella.

Paljon tytöttelyä myrkyllisempi kulttuurin piirre onkin tyttöjen ja naisten sanallinen ja kehollinen häirintä. Talleilla ja raviradoilla pyörii paljon miehiä ja vielä reilusti enemmän nuoria naisia. Asetelma luo sinänsä ihan luonnollisestikin tietynlaisia latauksia, mutta tapa ujuttautua naisten henkilökohtaiseen tilaan on liian usein tökerö ja epäasiallinen. Joitakin häirintätapauksia on noussut otsikoihin, mutta ääretön määrä on siedetty hiljaa.

Henkilökohtaisesti omaan aika härskin huumorin, enkä osaa ottaa ihan joka letkautusta kovinkaan vakavasti. Joka ikisellä tytöllä ja naisella on kuitenkin omat rajansa eikä niiden ylittämistä voi perustella sillä, että joku muu on kestänyt saman. Luojan kiitos ainakaan minun korviini ei ole kantautunut tosissaan vaarallisia tapauksia, mutta pienetkin teot ja sanat voivat aiheuttaa pitkäaikaista henkistä piinaa ja itsearvostuksen laskua. Ja niitä riittää.

Monelle voisi tulla yllätyksenä, kuinka arkipäiväistä ja jopa ihan tavallisena pidettävää tällainen ”lieväasteinen” häirintä talliympäristöissä on. Tokikaan tässä kohtaa ei voida syyttää raviurheilua ja meidän kulttuuriamme, vaan ongelma on selvästi yhtä toimialaa laajempi. Joukossa on suuri määrä asiallisesti käyttäytyviä herrasmiehiä, mutta itsellänikin on härskistä huumoristani huolimatta mennyt joitakin kertoja kahvit väärään kurkkuun.

Sosiaalinen media on tuonut toisenlaisen alustan häirinnälle ja arvioinnille. Keskustelupalstoilla ruoditaan milloin kenenkin ulkonäköä, parisuhdestatusta ja mahdollista painon nousua. Harvemmin miesten. Nimettömien keskustelupalstakommenttien ohella suorat viestit joko omalla nimellä tai valeprofiililla ovat tätä nykyä ehkä yleisin tapa lähestyä. Vaikka kehollista omaa tilaa ei niissä tapauksissa rikotakaan, ovat ne joissakin tapauksissa todella ahdistavia.

Erityisen ahdistavia näistä joko kasvokkain tai viestien välityksellä tehtävistä epäasiallisista lähestymisistä tekee se, että usein ne liittyvät työntekoon. Seksuaaliset viittaukset saadaan ujutettua ammatillisen keskustelun joukkoon ja joskus tuntuu, että oikeista asioista on vaikeaa tai mahdotonta keskustella vaikuttamatta kiinnostuneelta muunlaisesta yhteistyöstä. Keskustelut saatetaan jopa avata kysymällä treenipaikkaa ja jatkaa kysymällä treffeille. Haluaisin pitää näitä täysin toisistaan riippumattomina ja toisiinsa liittymättöminä asioina.

Vaikka kaikenlainen häirintä on kertakaikkisen väärin, on siitä puhuminen hyvin kaksiteräinen miekka. Toisaalta kulttuurin on muututtava ja joka ikinen toisen henkilökohtaisia rajoja rikkova tapaus on liikaa. Toisaalta mediat rakastavat klikkiotsikoita ja näillä aiheilla saataisiin makoisasti negatiivista palstatilaa raviurheilulle. Ja sitä me naisetkaan emme halua sen enempää kuin tahmaisia käsiä takapuolellemme.

Mielestäni on jokaisen tytön ja naisen oma asia kenelle kokemuksiaan jakaa, mutta toivon kaikkien jakavan ne edes jonkun kanssa. Keskustelu ja vertaistuki helpottavat asioiden käsittelyä ja luovat voimaannuttavan alustan itsearvostuksen kehittämiselle. Oppikaamme kaikki rajamme ja asettakaamme ne selvästi. Olkaamme anteeksipyytelemättömiä ja rohkeita. Olkaamme tyttöjä isolla T:llä vielä kolmekymppisenä ja vanhempanakin.

Kirjoittaja on ylöjärveläinen ravivalmentaja.