Sisäkuva keskisuomalaisen talon olohuoneesta vuodelta 1934. Kuva: Finna, Valokuvaamo Pietisen kokoelma / Museovirasto
Suomalaiset maalaiskodit kokivat hämmästyttävän muutoksen 1930-luvulla – tällaiselta siellä näytti, kun levolle, työlle, ruualle ja sukupuolielämälle varattiin omat tilat
Filosofian tohtori Henrik Mattjus tutki väitöskirjassaan 1920- ja 1930-lukujen modernisoituvia maalaiskoteja.
Viipurin mallitalo kuvattu vuonna 1932. Modernit rakennusmateriaalit, kuten betoni, otettiin käyttöön navetoissa ennen asuinrakennuksia. Katot tehtiin huovasta, pellistä ja päreestä. Kuva: Finna, Valokuvaamo Pietisen kokoelma / MuseovirastoAhtaisiin ja puutteellisiin maalaiskoteihin alettiin kiinnittää huomiota Suomessa maanomistuksen vapautumisen jälkeen 1920-luvulla. Pienviljelijöistä haluttiin tehdä yhteiskuntaa vakauttava ja kulttuurisesti elinvoimainen luokka, joka elättää omalla työllään perheensä.
Filosofian tohtori Henrik Mattjus tutki aihetta historian väitöskirjassaan. Asiantuntijat ratkoivat asuinolojen ongelmia esimerkiksi maatilojen mallisuunnitelmien avulla.
”Arkkitehtuurin suuri modernisaatiokertomus liitetään perinteisesti kaupunkilaiseen funktionalismiin. Samalla maaseudun tyyppitaloperinnettä on saatettu suotta väheksyä”, Mattjus sanoo.
Viljelijät rakensivat itse ja talkootyöllä talonsa. Rakennusten tyyppisuunnitelmat olivat arkkitehdin tai rakennusmestarin piirtämiä.
Ahtaat asunnot heikensivät ihmisten terveyttä niin kaupungeissa kuin maaseudulla. Tuberkuloosiin kuoli vielä 1930-luvulla lähes 10 000 suomalaista vuosittain. Maalaistaloissa oli silti väljemmät asumisolot kuin asutuskeskuksissa.
”Esimerkiksi ilmanvaihdon aikaansaaminen oli helpompaa maaseudulla, koska raitista ulkoilmaa ja auringonvaloa riitti kesällä. Maaseutua pidettiin myös moraalisesti terveellisempänä asuinympäristönä, sillä kaupungin nähtiin houkuttavan ihmisiä paheisiin”, Mattjus sanoo.
Maalaiskotien modernisaatio tapahtui ensin talojen tilajärjestyksen muutoksina. Esimerkiksi levolle, työnteolle, kodinhoidolle ja sukupuolielämälle varattiin omia huonetiloja.
Tuvassa tehtiin paljon puhdetöitä, joten miesten höyläpenkille ja naisten kangaspuille täytyi olla oma sijansa
Koti oli naisten valtakunta, sillä miehet työskentelivät yleensä pelloilla ja metsissä. Pientilan emännän keskimääräinen työpäivä venyi 16 tuntiin, Mattjus kertoo.
”Torpparit saivat oikeuden hankkia viljelemänsä vuokramaan itselleen, mikä loi tulevaisuuden odotuksia. Naisten tekemän kotitaloustyön asemaa haluttiin myös parantaa rakennusten tyyppisuunnittelun kautta”, hän sanoo.
Esimerkiksi kaivon ja tunkion etäisyyksillä keittiöstä oli suuri merkitys työtehon kannalta. Vuonna 1939 vain 4,3 prosentilla maalaistaloista oli vesijohto. Useimmiten maalaistalot olivat myös sähköttömiä.
Emäntä saattoi kävellä jopa kymmeniä kilometrejä pelkästään pihapiirissä.
”Emännille tuli hurjia askelmääriä, kun vettä kannettiin kaivosta navettaan ja asuintaloon. Huonetilojen määrittelyllä ja rakennusten sijoittelulla pyrittiin vähentämään edestakaista kävelyä. Tietyille töille määriteltiin aiempaa suunnitelmallisemmin omat paikat”, Mattjus kertoo.
Esimerkiksi ruuanlaittoa ja siivousvälineiden säilytystä helpotettiin tilaratkaisuilla. Keittokomeroita tehtiin tuvan peräseinään ja myös erillisiä keittiöitä rakennettiin.
”Tuvassa tehtiin paljon puhdetöitä, joten miesten höyläpenkille ja naisten kangaspuille täytyi olla oma sijansa.”
Emännille tuli hurjia askelmääriä, kun vettä kannettiin kaivosta navettaan ja asuintaloon.
Kastor-hellaa mainostava mallikeittiö Viipurin maatalousnäyttelyssä vuonna 1932. Kuva: Finna, Valokuvaamo Pietisen kokoelma / MuseovirastoTupa pysyi yhä Suomessa maalaiskodin sydämenä maailmansotien välisenä aikana.
Itsenäistymisen jälkeisinä vuosikymmeninä alettiin Mattjuksen mukaan rakentaa erillisiä makuukamareita, jotta asukkaiden ei tarvitse nukkua samassa ahtaassa huoneessa. Siten parannettiin asumishygieniaa.
”Puu oli rakennusaineena verrattain halpaa ja tiloilla oli omasta takaa metsää. Kasvavat pojat ja tytöt sijoitettiin eri huoneisiin. Myös palvelusväelle pyrittiin järjestämään erilliset huoneet ja mielellään oma sisäänkäynti”, hän kertoo.
Maatilojen mallisuunnitelmien perusteella isäntä ja emäntä saattoivat nukkua parisängyssä tai erikseen, riippuen parisuhteen laadusta.
1920- ja 1930-luvuilla osaa huoneista pidettiin yhä perinteiseen tapaan kylmillään, jotta polttopuuta säästyi.
”Suunnitteluammattilaisten mielestä oli tuhlausta tehdä iso talo, jos kaikkia huoneita ei käytetä”, Mattjus sanoo.
Hirsiseinäisen talon keittiön nurkkausta; hella ja vieressä puulaatikko. Kuva: Finna, Uuno Peltoniemi / MuseovirastoMikäli keittiön, tuvan ja makuuhuoneen lisäksi voitiin rakentaa vielä jokin huone, tuli ensimmäisenä kyseeseen isännänhuone. Mattjuksen mukaan konttorihuoneeseen sijoitettiin usein esimerkiksi puhelin.
Vapaa-ajan määrä lisääntyi maatiloilla 1920- ja 1930-luvulla, mutta osa siitä kului puhdetöihin ja kotipuutarhanhoitoon.
”Tupaan tuotiin uusia vapaa-ajan viihdykkeitä, kuten radio ja lehtihylly”, hän kertoo.
Myös maalaistalon pihaa mietittiin kokonaisuutena. Tuotantorakennukset ja puintiladot sijoitettiin lähelle asuintaloa, jotta pihapiiri tiivistyisi. Ennen maaseudun koneellistumista suuri osa pihan pinta-alasta pysyi nurmena.
Yhteiskuntaluokka näkyi asuinrakennusten koossa. Pappiloissa ja maalaisporvariston taloissa oli saleja ja vierashuoneita.
Keskimäärin maaseudun asunnot olivat vielä suhteellisen ahtaita. 1930-luvun lopulta löytyy jopa maininta Kiteellä asuinkäytössä olevasta maakuopasta, mikä on Mattjuksen mukaan poikkeuksellinen kuriositeetti.
”Tyypillisin huoneluku oli tupa ja kaksi kamaria. Ydinperhemalli murtautui läpi Suomessa ennen sotia, sillä isovanhemmat tai appivanhemmat asuivat usein tilalla erillisessä talossa.”
Viipurin mallitalon sisäkuva. Saattaa liittyä Helsingissä järjestettyihin Pohjoismaisiin rakennuspäiviin vuonna 1932. Kuva: Finna, Valokuvaamo Pietisen kokoelma / MuseovirastoMaan eri osien välillä oli eroja rakentamistyylissä, mutta tyyppisuunnitelmien myötä maalaiskotien huoneet yhdenmukaistuivat.
”Aikaisemmin Itä-Suomessa tehtiin enemmän rakennuksia, joissa asuintiloista oli suora yhteys karjasuojaan”, Mattjus sanoo.
Suomi oli 1920- ja 1930-luvulla eurooppalaisessa vertailussa poikkeuksellisen maatalousvaltainen maa. Tutkija hakee vertailukohdan Suomen asumisolosuhteisiin rapakon takaa.
”Yhdysvalloissa oli todella iso joukko köyhiä pienviljelijöitä kuten Suomessa. Tietysti laajassa maassa oli myös paljon suurkaupunkeja. Pohjoismaiden ja Yhdysvaltain välillä tapahtui tiedonvaihtoa rakentamisessa”, Mattjus kertoo.
Asuinolojen modernisoiminen kohtasi myös hankaluuksia, kuten ihmisten asenteita ja tottumuksia sekä niukat taloudelliset resurssit. Nuoremmat ihmiset ymmärsivät vanhempia sukupolvia paremmin uusien asumisjärjestelyiden hyödyt.
Viljelijöiden asenteita pyrittiin muokkaamaan esimerkiksi opaskirjallisuuden ja esitelmien avulla. Isännille asumistapoja levitettiin maatalousnäyttelyissä ja emännille Kotiliesi-lehdessä.
Mattjus pyytää, että vanhojen maalaistalojen asukkaat tallentavat tiedot rakennuksen historiasta jälkipolville. Maaseudun tyyppitalojen perinne elää vahvasti talotehtaiden luetteloissa.
”Katalogista voi valita sopivan talon ja rakentaa myös sen itse. Tuvan rooli on edelleen iso maalaistaloissa ja tupakeittiö on muotia myös kaupunkiasunnoissa.
Lähteet: Henrik Mattjus, Mallitaloista kokemuksen malleja? Modernisoituvat suomalaiset maalaiskodit 1920- ja 1930-luvuilla sosiaalisesti tuotettuna kokemusrakenteena. Väitöskirja Tampereen yliopisto 2023. Yhteiskuntatieteiden tiedekunta.
Henrik Mattjus, Millaiseksi rakentaisin taloni? Modernismi ja modernisaatio maaseudun rakennussuunnittelussa 1920- ja 1930-luvuilla, Tampereen yliopisto 2014, Pro gradu -tutkielma.
Olohuone Suomen Taideteollisuusyhdistyksen vuosinäyttelyssä vuonna 1936 Kuva: Finna, Valokuvaamo Pietisen kokoelma / MuseovirastoArtikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
