Hapanjuurella leipominen tuo minut osaksi sukupolvien ketjua

Hapanjuurileivän tekeminen on aikaa vievää, mutta lopputulos on herkullinen. Kuva: Carolina Husu

Keittiössäni kuplii kuohkea elävä massa, joka kertoo kaiken olevan hyvin.

Hapanjuuri ei ole pelkkä leivän alku. Se on kiveen hakattu osa elämäni rytmiä, joka asettuu kiireen keskelle kuin peräkärry traktoriin. Juuren kanssa ei ole syytä hoppuilla tai hutiloida. Leipominen vaatii aikaa ja sen takia rakastan sitä.

Kun illalla uuteen lasipurkkiin otan osan kallisarvoista juurta ja sekoitan sen joukkoon jauhoja ja vettä, teen enemmän kuin leivän alun: teen lupauksen. Lupauksen siitä, että seuraavat tunnit jopa päivät kuluvat tarkkaillen, tunnustellen ja odottaen.

Hapanjuurileivonta ei sovi heille, jotka haluavat valmista nyt. Se sopii täydellisesti meille pysyvyyden tuntua tarvitseville tähän sirpaleiseen ja muuttuvaan nykyaikaan.

Nykyaikaiset mittarit ja vempaimet auttaisivat varmasti tämän lajin harjoittamisessa, mutta niiden käyttöön en suostu! Haluan harjoittaa tätä lajia kuin esi-isämme: tunnustellen kaikilla aisteilla.

Joka kerta, kun painan sormeni taikinaan, tunnustelen sitä ja nostelen sitä venyttäen itsensä päälle. Tiedän olevani osa jotain suurempaa – sukupolvien kestävää jatkumoa.

Moni saattaa ihmetellä, miksi näen niin paljon vaivaa yhden leivän tekemiseen. Ovathan kauppojen hyllyt pullollaan erilaisia ratkaisuja. Miksen vain kävelisi kauppaan ja ostaisi mieleistä tuotetta?

Hapanjuurileivän tekeminen ei ole pelkkää tuotteen saamista käsiin. Se on tuoreen leivän tuoksun lempeyttä ja rapean kuoren rauhallista sävelmää.

Se on muistutus, että huolehdin siitä, teen itse ja odotan. Se on eräänlainen vastalause tälle valmiille, kiireiselle ja kertakäyttöiselle nykyajalle.