Tämä vaate on 150 vuotta vanha, mutta löytyy todennäköisesti sinunkin vaatekaapistasi

Hyvät ideat leviävät laajalle, ja niin farkut itsessään kuin myös takataskujen ompeleet löysivät pian myös muiden vaatevalmistajien mallistoihin. Kuva: Jaana Kankaanpää

Paksu puuvillainen denimkangas oli lujaa, mutta siitä tehtyjen housujen saumat eivät kestäneet kaivostyöläisten, metsureiden ja karjapaimenten kovissa työoloissa.

Miestensä housuja korjaamaan kyllästynyt vaimo päätyi tivaamaan Nevadan Renossa räätälinliikettä pitäneeltä Jacob Davisilta, eikö housuista millään saisi kestävämpiä.

Näin kerrotaan alkaneen tavallisten työhousujen matka farkuiksi.

Davisin ratkaisu saumojen repsahtamiseen taskujen pielissä ja kiusallisesti myös haaroissa oli vahvistaa taskujen kulmat ja nappisepaluksen pohja kuparisilla niiteillä.

Pieneltä vaikuttava innovaatio teki housuista siinä määrin kilpailijoitaan paremmat, että niiden kysyntä kasvoi huomattavasti aiempaan verrattuna.

Venäjään silloin kuuluneesta Latviasta kotoisin ollut Davis, alunperin Jākobs Jufess haistoi markkinaraon. Yhdysvaltojen länsirannikolla oli kova kysyntä hyvän maineen saaneille työvaatteille.

Patentin ja laajemman tuotannon rahoittamiseksi Davis kääntyi sanfransiscolaisen kauppiaan puoleen.

Niin ikään siirtolaisena Euroopasta Yhdysvaltoihin saapunut Levi Strauss toimitti jo ennestään Davisille hänen käyttämänsä denimin ja muut kangaslaadut. Hänellä oli riittävä pääoma farkkujen patentointiin ja sarjatuotannon käynistämiseen.

”Paranneltu taskunkiinnitys” sai patentin 150 vuotta sitten 20. toukokuuta 1873.

Kupariniitit taskuissa paransivat housujen kestävyyttä.  Kuva: Jaana Kankaanpää

Davis teki alunperin kokeilunsa niittien käytöstä denimin sijaan canvaskankaisiin housuihin. Patentin saatuaan Levi Strauss & co keskittyi kuitenkin nimenomaan denimfarkkuihin.

Yhtiö itse jäljittää legendaarisimman mallinsa, 501:en tänne asti, vaikka mallia onkin vuosien saatossa muutettu useampaan otteeseen.

Räätälintyön lisäksi Davisilla oli kykyä myös markkinointiin. Heti farkkujen patentoimisen jälkeen hän keksi myös ommella niiden takataskuun aaltokuvion kahdella rinnakkaisella oranssilla langalla.

Näin aidot levikset pystyi erottamaan muista työhousuista jo silmäyksellä.

Maailman vanhimpina säilyneinä farkkuina pidetyissä 1870-luvulle ajoitetuissa farkuissa ei ole esimerkiksi vyölenkkejä, vaan napit henkseleille ja selkäpuolella soljellinen remmi, josta vyötäröä voi säätää.

Davisin suunnittelema kaari kuitenkin löytyy takataskusta. Se on ommeltu kahteen kertaan yksineulaisella ompelukoneella.

Kuviointi on huomioitu myös vuoden 1886 logossa, jossa työhevoset kiskovat repeämättömiä farkkuja eri suuntiin.

Nykyään Leviksen tuotemerkkinä tunnettu punainen lappu takataskun saumassa otettiin käyttöön ”vasta” vuonna 1936.

Kovan fyysisen työn tekijöiden keskuudessa suositut farkut tulivat tutuiksi myös muille elokuvien myötä – ensin Yhdysvalloissa, mutta pian myös muualla.

Farkkuihin pukeutuivat valkokankaalla karaistut lännenmiehet, joiden kovapäisyys, vapaus ja periksiantamattomuus olivat amerikkalaisuuden ihanteita.

Todellinen läpimurto olivat kuitenkin farkkuja käyttävät uuden sukupolven nuorisotähdet, kuten farkkuihin ja valkoiseen t-paitaan pukeutunut Nuori kapinallinen James Dean ja Hurjapäiden moottoripyöräilevä Marlon Brando.

Elvis Presley pukeutui mustiin farkkuihin elokuvassaan Rock’n roll -suosikki (Jailhouse rock).

Elokuvien kautta farkkumuoti tuli pienellä viiveellä tutuksi myös Suomessa. Aitoja amerikkalaisia farkkuja oli aluksi hankala saada, joten kotimainen tuotanto aloitettiin ensin Helsingin Sörnäisissä Vaaksa Oy:ssa.

Vaaksa Oy:n kerrotaan myös keksineen denimhousujen suomenkielinen nimi, farmarihousut eli farkut.

Suomen ykkösvalmistajaksi nousi kuitenkin pian Vaaksan vanavedessä tuotannon aloittanut Mattisen Teollisuus Oy.

Heidän farkkunsa nimettiin kursailematta: James Dean Style. Kuolleen filmitähden nimen käytöstä tehtiin jopa sopimus Warner Bros yhtiön kanssa.

Pian nimi kuitenkin lyhennettiin muotoon James.

Alkuperäisiin farkkuihin kuuluu myös nappisepalus. Kuva: Jaana Kankaanpää

Parhaimmillaan Suomessa toimi useita farkkuvalmistajia. Heinolassa valmistettujen Jamesten lisäksi kotimaisiin farkkubrändeihin lukeutuivat muun muassa Mic Mac ja Beavers.

Keiteleellä ja Viitasaarella valmistettiin Lee Coopereita ja Very Niceja. Loppu niiden tuotanto siirrettiin viroon vuonna 2016.

Suomen viimeisen farkkuvalmistajan titteli kuuluukin todennäköisesti peräseinäjokiselle Marja-Liisa Anttilalle.

Anttila on todellinen farkkujen ystävä.

”Nytkin on farkut jalassa, minä varmaan pidän niitä vielä ysikymppisenäkin”, hän arvioi puhelimessa.

Anttila aloitti farkkujjen valmistuksen vuonna 1976. Ompelukoneet hän toi mukanaan muuttaessaan Ruotsista.

”Myös pesulakoneet. Me olimme Suomessa ensimmäiset, jotka valmistivat ja myivät pestyä farkkua”, Anttila kertoo.

Parhaimmillaan 1970-1980-luvuilla Anttilan Farkkutuote-yrityksellä oli viisi ompelijaa. Farkkuja myytiin Reggae-tuotemerkillä omissa myymälöissä. Farkkuja valmistettiin myös Makasiini-ketjulle.

”Omassa liikkeessä myytiin parhaina päivinä kymmeniä farkkuja. Farkut olivat niin tiukat, että asiakas meni lattialle makaamaan, ja myyjä auttoi hänelle housut jalkaan”, Anttila muistelee.

Laajassa mittakaavassa farkkujen ompelu lakkasi Peräseinäjoellakin jo 90-luvun laman aikoihin. Anttila on kuitenkin ommellut erikoismittaisia farkkuja niitä tarvitseville vielä sen jälkeenkin, viimeisimmät pari vuotta sitten.

”Minulla olisi kaikki koneet vielä valmiina”, Anttila kertoo.

”Vaikka minulla on ikää jo 77 vuotta, niin en malttaisi luopua tästä ennen kuin jatkaja löytyy.”

Anttila uskoo, että aika olisi nyt otollinen kotimaisten farkkujen uudelle tulemiselle.

”Jos jollakulla olisi nyt rohkeutta aloittaa tuotanto uudestaan, niin pääsisi historiankirjoihin siitä, että toi farkkutuotannon takaisin Suomeen.”