Tanskan maatalousala hyppäsi kunnianhimoisiin talkoisiin, tavanomaisesta viljelykäytöstä aiotaan supistaa 100 000 hehtaaria — Pitäisikö Suomen lähteä samalle linjalle?

Sodan riehuessa ja Euroopan kärvistellessä energiakriisissä, Tanska tuntuu uivan vastarintaan. Hyödykkeiden hinnat ovat nousseet ja talous kyykkää.

Se ei tietenkään ole syy hylätä vihreän siirtymän hankkeita, jopa päinvastoin. Näinä vaikeina aikoina toivoisi kuitenkin lievempiä keinoja, varsinkin jos vihreä siirtymä tarkoittaa ruoantuotannon rajoittamista.

Hyvänä esimerkkinä on Tanskassa viime vuonna masinoitu yhteiskuntasopimus. Sen tavoitteet ovat kunnianhimoiset, kuten pyrkimys vähentää 100 000 hehtaaria tavanomaisesta viljelykäytöstä. Tällä pyritään suitsimaan kasvihuonekaasupäästöjä, joita maataloussektorilta tavoitellaan vähennettäväksi yhteensä yli 7 miljoonaa tonnia vuoteen 2030 mennessä.

Korvamerkityt hehtaarit ovat matalikkoa, joka märkinä vuosina olisi normaalisti veden vallassa. Kuivina vuosina näitä maita voisi viljellä normaalisti.

Sopimuksiin sisältyy jonkinlainen velvoite pitää maat viljelykunnossa. Siitä ei ole tietoa, päteekö tämä sopimuksen kohta, jos maa jää pysyvästi veden alle.

Tanskan yhteiskuntasopimus on tehty maan alku- ja elintarviketuotannon aloitteesta. Taustalla on yhteiskunnan tiukka suhtautuminen hiilidioksidipäästöihin.

Siitä kertoo esimerkiksi nyt selvityksessä oleva lakiehdotus hiilidioksidiverosta, joka koskisi kaikkia maan tuotannon aloja maatalous mukaan lukien.

Maatalouden päästöt ovat kuuma peruna poliittisella kentällä. Siksi maatalousala näki tarpeelliseksi tuottaa oman ehdotuksensa maatalouden päästövähennystavoitteista ja keinoista saavuttaa ne.

Nyt vähennystalkoisiin osallistuminen on tiloille vapaaehtoista ja tukeakin pitäisi valtiolta tulla. Hallituksen sanelemana toimet olisivat olleet mitä todennäköisimmin pakollisia.

Pakkokeinoihin ryhdytään vasta, jos näyttää, että tavoitteisiin ei päästä.

Tanskan hallitus on luvannut sopimuksen toteuttamiseen varoja valtion budjetista, osa tulee EU:n yhteisen maatalouspolitiikan rahoituksen kautta. Sopimuksen yksityiskohdat ovat kuitenkin edelleen epäselviä eikä luvattuja asiantuntijoita ole viljelijöiden neuvontaan palkattu. Sitoutuminen päästövähennyksiin junnaa toistaiseksi paikallaan.

On hienoa, että Tanskan alkutuotanto kulkee askeleen edellä poliittista päätöksentekoa. Sopimuksen lähtökohta ei ollut pelkästään pelko tiukoista pakkokeinoista vaan aito halu vähentää päästöjä ja pyrkiä kestävämpään ruoantuotantoon.

Isona ruoan viejämaana se vahvistaa Tanskan ruokabrändiä. Samoja asioita olisi syytä pohtia Suomessakin.

Kysymys onkin nyt siitä, onko tässä kohtaa tarkoituksenmukaista ottaa riskiä ruoantuotannon supistamisesta.

Tanskalaisten tavoitteena on, että tuotantomäärät pysyvät ennallaan. Tosiasia kuitenkin on, että nämä matalikot ovat erittäin hedelmällistä maata ja niistä saadaan hyvin satoa kuivina vuosina.

Kirjoittaja on Suomalaisen Maaseudun tuottaja.