Kanootilla korpeen – löytöretki riuskakinttuiselle

Kisko, kisko! Kun ranta tulee vastaan, kanootti on vedettävä seuraavaan lampeen. Kuva: Sari Herranen

Ei näytä hyvältä! Rinne nousee jyrkässä kulmassa, ja tiheä männikkö tekee reitistä tiukka­mutkaisen pujotteluradan, vaikka tällä kertaa on tarkoitus pyrkiä ylämäkeen.

Nousu sinänsä ei riuskakinttuiselle retkeilijälle ole isokaan urakka, mutta kun perässä pitäisi vetää lasikuituista inkkarikanoottia, luvassa on hikeä ja ehkä myös kyyneleitä – joskus jopa verta.

Olipa pääleiri kuinka mukava tahansa, sieltä on ihan pakko lähteä vielä kauemmas.

Ei näin! Innostunut kalamies on unohtanut pelastusliivit istuinalustaksi – ja taitaa tuo kalakin päästä karkuun. Kuva: Sari Herranen

Tämä on Tour de Kolkko, muutama yön mittainen kalastusreissu Koillismaan korpeen. Siellä – kuten kaikkialla Suomessa – on pieniä vesistöjä, joita yhdistävät pikkuruiset joet ja purot. Ihanteellista maastoa kanoottiretkeilijälle.

Harjujen halkoma erämaa tarkoittaa, että joissakin kohdin kulkupeliä on pakko raahata muutamia kymmeniä tai satoja metrejä vesistöstä toiseen. Karttaa huolellisesti tutkimalla ylityspaikat löytyvät helposti ja reissusta tulee mukavalla tavalla löytöretki.

Perusleiri on pystytetty pienen erämaajärven itäpäähän. Teltalta on lyhyt melonta­matka Metsähallituksen laavulle, jossa sijaitsevat huollon kannalta keskeiset fasiliteetit: tulipaikka ja huussi. Kerrankin vastinetta verorahoille!

Laavun ja leirin puolivälissä, järven rantapajukossa pulppuaa kirkasvetinen hete, jossa viileyttä kaipaavat eväät voi säilyttää vesitiiviissä säkissä.

Kaiken kruunaa järvi, jonka tyynellä pintakalvolla käy iltaisin ja aamun sarastaessa kiehuvaa perunakattilaa muistuttava kuplinta kalojen napsiessa ötököitä.

Se on oikea hetki lähteä vesille. Hissukseen melomalla pitkin rantaruovikoita ja karien kylkiä pääsee lähemmäksi saaliskaloja ja vedenrajassa liikkuvia maaotuksia. Porot eivät tunnu säikkyvän kanoottia lainkaan – ehkä niiden luontaiset viholliset lähestyvät aina maan puolelta.

Laulujoutsenpariskunta hajaantuu strategisesti. Naaras vie poikaset metsän suojaan, ja koiras vaapuu toiseen suuntaan yrittäen kiinnittää tunkeilijan huomion itseensä.

Kesäyön hämärimpänä hetkenä läheiseltä suolta kantautuu surkea rääkäisy, joka saa niskavillat nousemaan pystyyn. Hetken kuluttua huuhkaja lentää pitkin tummaa harjun kylkeä. Taukotulilla tikkuahvenia paistellessa erämiehet päättelevät, että ehkäpä petolintu oli napannut jäniksen.

Olipa pääleiri kuinka mukava tahansa, sieltä on ihan pakko lähteä vielä kauemmas. Vuorokauden varusteet kanoottiin ja vesille. Ensin majavapadon kohdalta alas pientä jokea. Sitten yksitoikkoista melomista isohkon järven rantaviivaa seurailen isommalle joelle. Matkalla voi hyvällä tuurilla saada pari komeaa haukea tai yhyttää hurjalla syönnillä olevan ahvenparven, joelta on joskus tullut harria.

Päivän päätteeksi ollaan tosipaikan edessä. Takaisin perusleiriin ei pääse, jos ei vedä kanoottia harjun yli toiseen vesistöön.

Ensin on raahattava varusteet maastoesteen ylitse. Samalla voi tiedustella lyhimmän vetoreitin veneelle. Varvikossa kanootti liukuu yllättävän reippaasti. Harjun toisella puolella sen menoa pitää alas mennessä jopa toppuutella.

Kun äyräs on ylitetty, on aika etsiä taukopaikka ja pystyttää pikkuteltta muutamaksi tunniksi mettiselle mättähälle simakukkien keskelle.

Teltta suodattaa kuulaan valon vielä hämärämmäksi, mutta kesäyön ääniä kangasseinät eivät pidättele. Kalamies nukahtaa kuikan huutoon.