Lukijalta: Tieteellisen keskustelun puute hämärtää totuuden

Professori Olli Tahvosen mukaan metsäntutkimusta on pitkään leimannut tutkijoiden jakaantuminen eri eturyhmien leireihin (MT 16.1.).

Tämä tuo mieleeni 1970-luvun tilanteen. Silloin osalla tutkijoista oli totuuden etsinnän rinnalla poliittisia missioita. Polarisoituminen ei rajoittunut yhteiskuntatieteisiin vaan ulottui luonnontieteisiin saakka. Nytkin näyttää siltä, että maailmankatsomukselliset tai ideologiset syyt jakavat leireihin enemmän kuin ulkopuolinen ohjailu.

Tahvonen peräänkuuluttaa riippumattomuutta metsäntutkimukseen. Tässä on erotettava kaksi kysymystä: mitä tutkitaan ja miten. On luonnollista, että rahoittajat päättävät tutkimusaiheet. Kokemukseni on, että yksityisillä rahoittajilla on poikkeuksetta ollut aito intressi tietää totuus. On tietenkin ongelmallista, jos tutkija tietää, minkälaisia tuloksia maksaja haluaa saada. Suurempi ongelma on kuitenkin, jos tutkija tietää ennen tutkimuksen aloittamista, mikä on totuus, kuten valitettavan usein näyttää tapahtuvan.

Nykyisessä sekavassa tilanteessa kaivataan tieteen itsekorjaavuutta, joka perustuu sekä julkaisusarjojen vertaisarviointiin että tieteelliseen keskusteluun. Tutkijalla on yksilöllinen vastuu julkaisuistaan. Tieteellinen keskustelu on tutkijoiden yhteisellä vastuulla. Tällä hetkellä se ei toimi metsä- ja ympäristötieteissä.

Erityisen tärkeä on malleihin pohjaavien tutkimusten oletusten ja logiikan arviointi. Kriittistä keskustelua olisi kaivattu esimerkiksi, kun mallilaskelmilla osoitettiin, että jatkuvan kasvatuksessa parhaan tuoton antaa harventaminen 10 vuoden välein siemenpuuasentoa (pohjapinta-ala 4) vastaavaan tiheyteen. Eikä kokeellisenkaan tutkimuksen tuloksia kannata hyväksyä ilman kriittistä arviointia.

Metsätieteen aikakauskirja olisi oiva foorumi metsiä koskevalle tieteelliselle keskustelulle. Siinä, toisin kuin Kansantaloudellisessa aikakauskirjassa tai Yhteiskuntapolitiikka-lehdessä, tieteellinen keskustelu on hyvin harvinaista.