Puunajo meni uusiksi, kun kelkka ei kulje lumettomassa metsässä

Kun kapealle ajouralle ei lumepuutteen vuoksi ollut moottorikelkalla menemistä, päättivät Esa Kautto ja metsän omistaja vetää kelkan rekeä traktorivinssillä. Kuva: Petteri Kivimäki

Moottorikelkalla ei ole ollut lumenpuutteen vuoksi metsään menemistä puolessa Suomessa. Jos alkutalven puunajo on laskettu kelkkavetoisen reen varaan, on tänä talvena pitänyt miettiä muita keinoja.

Lumipeite on asettunut pitkäaikaisten keskiarvojen alapuolelle Perämereltä Kuhmoon vedetyn linjan eteläpuolella. Vaikka lumipeite helmikuun toiseksi viimeisenä viikonloppuna hieman vahvistui, ei tyypillisiin lumilukemiin tänä talvena todennäköisesti enää ylletä.

Keski-Suomessa lumipeite oli talven puolivälissä yli 30 senttiä tavanomaista ohuempi. Tavallisesti lumen määrää reilusti kasvattava tammikuun sadanta jäi kuluvana talvena poikkeuksellisen vähäiseksi.

Esimerkiksi Jyväskylän seudulla ollaan etenemässä kohti vuodesta 1911 alkavan mittaushistorian vähälumisinta talvea 2013–2014. Tuolloin lumipeite oli Ilmatieteen laitoksen virallisella mittauspisteellä paksuimmillaan 17 senttiä helmikuun viimeisellä viikolla.

Jos kenttämittauspisteillä lunta on vaaksan verran, metsän puolella sitä on vielä vähemmän.

Jyväskylän korkeudella lunta kertyy yleensä joka talvi riittävästi tasoittamaan kannot ja kivikot kelkalla ajettavaksi.

Aikaisempina talvina vuoden polttopuut, parikymmentä pinokuutiota, ovat tulleet kelkalla vauhdikkaasti metsästä maaliskuun viimeisillä viikoilla, jolloin lumipeite on yleensä vahvimmillaan ja valoa riittää myöhään iltaan.

Ensiharvennusta odottelevalle hehtaarin kuviolle syntyi loppusyksystä tänä talvena kelkan mentävää kapeaa haamuajouraa vajaat pari sataa metriä. Vähälumisessa metsässä rankapinoja nousi kymmenen metrin välein puolitoista metriä leveän kelkkauran varrelle.

Näin pinojen nostaminen tukkireen kyytiin olisi helppoa, kun lumipeite aikanaan vahvistuisi.

Rankakuorman teko luonnistuu noin sadan metrin päässä traktorista, kun jatkaa vetovaijeria. Kuva: Petteri Kivimäki

Paavon päivä 25. tammikuuta antaa vanhan kansan mukaan hyvän suunnan ajokelien synnylle; tuolloin talven lumista pitäisi olla satanut puolet.

Tänä vuonna Paavalina Jyväskylän sääasemalla mitattiin talven toistaiseksi paksuin lumen vahvuus, 17 senttiä – sama lukema kuin mittaushistorian vähälumisimpana talvena.

Talven puolivälin jälkeen alkoi näyttää siltä, ettei kelkan mentävää ajouraa kannattanut enää raivata syvemmälle metsään. Muutamasta helpommasta maastokohdasta ajetut kuormat laittoivat kelkan koville, vaikka uralle oli haalittu sieltä täältä lunta.

Tela ei saanut muutaman sentin lumikerroksesta otetta, vaan jäi ylämäessä sutimaan ilman kuormaakin. Tasaisessa maastossa penkin läpi tunsi, kuinka kivet kurittivat telapyöriä ja liukukiskoja; perässä tukkireki kolisi kiinni paljaisiin kiviin.

Ajouralle tehty havutuskaan ei juuri parantanut tilannetta.

Vaijerin vetosuuntaa joutuu korjaamaan taittopyörällä tuon tuosta, jotta kelkan reki ei ajaudu jumiin puiden väliin. Kuva: Petteri Kivimäki

Jos kelkkailijaa kelit harmittavat, niin mönkijällä puita ajavalle talvi on ollut hyvä. Lumi ei pakkaannu pohjan alle, ja ajoneuvo mahtuu kelkan mentävään uraan.

Maataloustraktorilla työ sujuu siellä, missä ajouran voi levittää sille sopivaksi.

Tässä tapauksessa kivien välissä mutkittelevaan ajouraan ei 1980-luvun kokoluokkaa edustava traktori mahtunut edes puita kaatamalla, joten rankapinojen vetämiseen kokeiltiin traktorikäyttöistä juontovinssiä.

Rankanippuina puut eivät liikkuneet lumettomassa kivikossa montakaan metriä ennen juuttumista. Niput vaativat alleen juontokartion tai ainakin riistapulkan tapaisen apuvälineen.

Kun sellaista ei ollut saatavilla, apuna yritettiin hyödyntää kelkan rekeä.

Tyhjänä lähes sata kiloa painavan tukkireen vieminen kivistä ajouraa pitkin rankakasojen luo oli työlästä verrattuna muoviseen juontokartioon.

Siirtoon sai apua konevoimasta, kun vinssin vetosuunta käännettiin puuhun kiinnitetyllä taittopyörällä. Alkuperäisellä vaijerilla rekeä sai vedettyä 25 metriä ajouraa pitkin, lisäköydellä reki siirtyi jo lähes sadan metrin päähän viimeiselle ajouralle tehdyn kasan tuntumaan.

Työ eteni hitaasti, sillä lastatun reen vetosuuntaa piti muuttaa taittopyörän paikkaa vaihtamalla pari kolme kertaa, etenkin kauimmaisia pinoja hinattaessa.

Kaverin apu oli välttämätön, kun reki katosi hetkeksi kivien, laskevan rinteen ja puiden taakse.

Kelkalla ei ollut metsään asiaa, mutta vinssin vetämällä kelkkareellä rankojen ajo jotenkin sujui. Kuva: Petteri Kivimäki

Pysähdyksistä huolimatta 400 kiloa painava rankakuorma liikkui hitaasti eteenpäin, ja jokainen tehty kuorma saatiin vedettyä pois kivikkoisesta ja lähes lumettomasta metsästä ilman purkamista tai kaatumista.

Hidas ja hankala ajaminen palkittiin sillä, ettei alkuperäisiä kelkalle tehtyjä haamuajouria tarvinnut leventää ja rangat tulivat pois metsästä ilman suurempia vaurioita puustolle tai kalustolle.