Kun Aarteen lukija vuonna 1952 heräsi kouluaamuun, tuvassa roikkui kuivumassa suuria seteleitä ‒ mitä oli tapahtunut?

Aarteen lukija kertoo kirjoituksessaan isänsä jännittävästä palkanhakumatkasta. Kuva on kuvituskuva. Kuva: Stiina Hovi

Kun aamulla heräsin tuvassa, näin, että hellan yläpuolelle peltisen höyrykuvun päälle oli levitetty ”snellmanneja”. Ajattelin olevani vielä unessa, jossa näen unta suurista seteleistä. Silmät kiinni, että uni jatkuisi. Ei jatkunut. Olin valveilla ja suuret setelit pysyivät yhä paikoillaan, vaikka räpyttelin silmiäni.

Olin yksin tuvassa. Aloin tehdä eväitä ja sulloa kirjoja reppuun kouluun lähtöä varten. Onneksi oli jo kevät ja jäisillä teillä hyvät potkukelkkakelit. Ei tarvinnut enää lähteä hiihtämään yli viittä kilometriä kouluun pilkkopimeässä ja pakkasessa.

Illalla, kun miehet olivat tulleet savotasta, hevoset suittu ja syötetty sekä naiset hoitaneet karjansa, pienen kylän väki kokoontui kuulemaan, mitä oikein oli tapahtunut. Miksi setelit kastuivat?

Isäni Otto kertoi, kuinka he tämän naapurin Einon kanssa menivät eilen hakemaan koko talven metsätöiden rahtitiliään. Matkalla Käyhkääseen he putosivät jäihin Syväsalmen kohdalla. Pomppasivat veden nostamana jäälle mahalleen ja pyörivät kauemmaksi ennen kuin nousivat kävelemään. Saappaat ja sarkavaatteet ehtivät kuitenkin kastua.

Perillä työnjohtaja Toivo Korhonen lämmitti saunan ja tarjosi reilusti lämmintä juomaa, etteivät kastuneet tilinhakijat vilustuisi.

Kuivat vaatteet yllä, saunapuhtaina, lämmikettä nauttineina, rahtitilin suuret setelit lompsassa he lähtivät kotimatkalle. Jää oli lumeton, eikä aikaisempi avanto näkynyt – eivätkä he sitä kyllä muistaneet varoakaan. Humpsista, he putosivat siihen samaan avantoon. Ponkaisivat taas jäälle ja ryömivät kauas avannosta ja sitten kiireesti kotiin.

Oli siinä ihmettelemistä, miten kaksi vanhaa miestä selvisivät jäistä pois ja vielä kaksi kertaa. Isä Otto oli seitsemänkymmentä, Eino vähän nuorempi.

Kovalla työllä ne kuivumassa olleet setelit oli metsästä hankittu. Kovimman talven miehet olivat tukinajossa hevosella. Kevättalvisin isä kiersi 2 500–3 000 närelenkkiä, joita tarvittiin uitossa puomitukkien sitomiseen.

Närelenkin kiertoa varten isä oli pystyttänyt jo kesäaikaan järeän, noin puolitoista metriä korkean tolpan. Tolppa eli kiertopahas oli lähellä sisään lämpiävää saunaa, koska saunassa näreet kuumennettiin pehmeiksi ennen kiertoa. Esivalmisteluja isä oli tehnyt myös kerätessään tiheään kasvaneesta kuusentaimikosta noin 3–3,5 metriä pitkiä, hoikkia, tyvestä ranteenvahvuisia puita.

Ennen vääntämistä näreet pehmitettiin. Äiti juoksutti saunasta tulikuuman näreen ja asetti latvan kiertopahtaan päässä olevaan vakoon. Isä laittoi kapulan näreen tyvipäähän tekemäänsä halkeamaan. Sitten hän käveli pahtaan ympäri kiertäen kapulan avulla näreeseen kierteitä. Äiti hoiti näreen latvan yli ja ali sitä mukaa, kun kierroksia tuli. Kun isä pääsi pahtaan vierelle, lähti äiti hakemaan uutta närettä saunasta. Isä irrotti pahtaasta kiertämänsä lenkin ja survoi kaksinkerroin taivuttamansa näreentyven lenkin sisään. Siinä tarvittiin voimaa.

Kun tulin koulusta, otin äidin paikan, ja äiti pääsi omille askareilleen.

Edith Teräväinen, Syyspohja

Kirjoitus on julkaistu Aarteessa 3/2024.