Runsaasta peurakannasta on tullut riesa: "Pelti kolisee viikoittain"

Hämärää odotellessa. Lauri Kontro asettaa kiväärin valmiiksi ampuma-aukkoon jo ennen kuin peurat ilmaantuvat ruokintapaikalle. Kuva: Juha Sinisalo

Talviaamun kajossa harmaanruskea valkohäntäpeura ilmestyy pellolle äänettömästi kuin aave. Se ehtii metsänrajasta pellon puoliväliin ennen kuin kyttäyskopissa istuvat kaksi metsästäjää äkkäävät saaliin.

Lauri Kontro tiiraa kiikareilla hämärään. Entinen Metsästäjäliiton puheenjohtaja on paikallisen metsästysseuran, Vehmaan Hirvikyttien, pitkäaikainen jäsen, vaikka asuukin Helsingissä.

”Taitaa olla vielä vähän liian kaukana. Odotetaan, että se ehtii porkkanakasalle asti.”

Naaraspeura on laillista riistaa. Metsästysseuralla on satakunta peuralupaa tälle kaudelle, joka alkoi syyskuun alussa ja jatkuu eräin rajoituksin helmikuun puoliväliin asti. Vehmaalla pyritään kaatamaan hieman enemmän naaraita kuin uroksia. Näin kantaa saadaan tehokkaammin rajoitettua.

Runsaasta peurakannasta on tullut melkoinen riesa. Peuraryhmän johtaja Kari Puttaa valittelee, että pelti kolisee kylällä viikoittain. Lisäksi viljelijät tuskailevat peltotuhoja aiheuttavien laumojen kanssa.

Kontrolla on tuoretta kokemusta. Oman auton oikea takaovi on pahasti rutussa. Peurapukki ryntäsi kiimahurmoksessaan kylkeen marraskuussa.

”Missä se porkkanakasa ylipäätään on. Ei satu silmään vaikka kiikarilla katsoo”, Kontro tiiraa pellolle.

Peuroja jahdataan mäyräkoira-ajoilla, mutta pääosin saalista kytätään ruokinta­paikoilta. Tarjolla on omenaa ja myöhemmin syksyllä porkkanaa ja viljaa. Myös riistapeltoja pidetään yllä.

Vaikka jahti loppuu helmikuussa, ruokintaa jatketaan kevääseen. Ilman sitä elikot eivät aina selviydy talven yli. On tarkkaan punnittava, ettei ruoki peuroja liikaa ja siten kasvata kantaa.

Metsästyksellä peuramäärää yritetään rajoittaa, mutta urakka on hurja. Kaikkia lupaeläimiä tuskin saadaan kaadettua. Vehmaan Hirvikyttien jahtivajalla käykin hirvi- ja peurasesongin aikana hurja vilske. Jahtipäällikkö Kaapo Runola kertoo olevansa viikoittain keskimäärin kaksi päivää jahdissa ja kaksi päivää vajalla nylkemässä ja paloittelemassa eläimiä. Se on miltei teollista toimintaa, joka käy voimille ja vie aikaa, mutta merkitsee seuran jäsenille myös mukavaa erähenkistä yhdessäoloa.

Naaras on varovainen. Se pysyttelee sadan metrin päässä kojusta ja napostelee pellon antimia välillä korviaan höristellen. Neljäkymmentä minuuttia aterioituaan peura vilahtaa takaisin metsään.

Metsämiehet ovat silti tyytyväisiä. Eläin on nähty. Hämärässä ei kaukolaukausta kannata yrittää. Haavakkoa on hankala etsiä. Jos lunta on vähän, jälkiä ei erota kunnolla. Koira on silloin välttämätön.

Miehet lopettavat kyttäämisen, kun päivä on valjennut niin paljon kuin se pilvisenä talvipäivänä valkenee.

Seuraavana aamuna onnistaa paremmin. Yhdeksän aikoihin yksinäinen urosvasa hiipii hollille takavasemmalta. Se on matkalla ruokintapisteelle, mutta ei ehdi koskaan perille. Yksi laukaus riittää.

Mutta ei jahti siihen lopu. Ensin ilmoitus kännykällä Omariista.fi-sivun saalisrekisteriin. Sitten saalis nostetaan isoon pulkkaan ja lastataan autoon.

Lahtivajalla alkaa parin tunnin rupeama saalin käsittelemiseksi siihen kuntoon, että se aikanaan voidaan tarjota makoisana riistaherkkuna – taatusti luomua.