Ilmaston lämpeneminen mahdollistaa uusien puulajien kasvattamisen Suomessa, mutta uudet murheetkin ovat käsillä

Jalot lehtipuut olivat vasta puhkeamassa vihreään asuunsa toukokuun puolivälissä tutkimusinsinööri Kaija Puputin työympäristössä, Solbölen tutkimusmetsässä Raaseporissa. Kuva: Kari Salonen

Kaija Puputti kyykistyy tarkastelemaan maata kuivien lehtien seassa. Tavallisesti valoisan lehmusmetsikön maa on tähän aikaan keväästä täyttynyt heleän violeteista imikän kukista, mutta nyt kuivien lehtien seasta erottuu vain niiden juuri nousseita lehtiä. Kevät on sittenkin myöhässä, vaikka talvea ei etelään oikein tullutkaan.

Putken suojissa taimet saavat kasvaa peuroilta suojassa. Kuva: Kari Salonen

Puputti on seurannut metsien kasvua – ja vuodenaikoja – Raaseporin Bromarvissa jo kolmenkymmenen vuoden ajan ensin Metlan ja sitten Luonnonvarakeskuksen tutkimusinsinöörinä. ”Ennen täällä seurattiin kevään ja syksyn etenemistä ihan virallisestikin; kuinka hiirenkorvat ilmestyivät, milloin puut alkoivat kukkia ja syksyllä ruskan alkamista.”

Jalkojen juuressa imikän, valkovuokon, mansikan ja kevätpiipon lehdet kertovat, että ollaan rehevässä lehdossa. Yläpuolella huojuvat 25 metriin kurottaneet lehmukset, jotka istutettiin vuonna 1933.

Taimia suojaavista tötteröissä kurkistelee elinvoimaisia, uusia lehmuksen alkuja, mutta niiden ympärillä taimettunut maa on popsittu kaljuksi. Lähellä vilahtaa äänettömästi juokseva valkohäntä­peura, joka antaa vihiä syyllisestä.

Paikka on Luonnonvarakeskuksen eteläisin tutkimusmetsä, joka perustettiin vuonna 1926. ”Ajatus silloin oli, että voisiko jaloja lehtipuita ja ulkomaisia havu- ja lehtipuita kasvattaa Suomessa metsätalou­den käyttöön”, Puputti kertoo.

Valtio rahoitti Suomen vihreän kivijalan, metsän, tutkimusta avokätisesti. ”Tutkimusmetsät nähtiin tärkeinä ja ajateltiin, että Suomi on pitkä maa ja olosuhteet ovat erilaisia Suomen sisälläkin.”

Lehmusten lisäksi alueella tutkitaan muun muassa tammen, saarnen, pyökin ja muiden jalojen lehtipuiden kasvatusta ja ulkomaisia havupuita. ”Monia lajeja kasvatetaan lähinnä puistopuina, mutta täällä ne ovat oikeasti nähtävillä kokonaisina metsiköinä.”

Lehmusten juurella maa on vielä karu. Kuva: Kari Salonen

Kaija Puputti päätyi eksoottisten tutkimusmetsien vartijaksi vähän sattuman kaupalla. Evon metsäopiston ensimmäiseltä luonnonhoidon ja metsien virkistyskäytön kurssilta valmistunut tuore metsätalousinsinööri haki avoinna olevaa paikkaa ja tuli valituksi.

Metsien tutkiminen on hidasta, ja työ on muuttunut vuosikymmenten aikana niin paljon, että Puputille ei ole tullut tarvetta etsiä muita haasteita. ”Paljon on pysyviä tutkittavia asioita, jotka kestävät pitkään, ja kiertoaika on pitkä. Yksi ihmiselämä ei riitä saamaan selville kaikkea.”

Esimerkiksi vasta viime vuosina yleistynyttä jatkuvaa metsänkasvatusta alettiin Solbölessä tutkia jo 1980-­luvulla.­ Ilmastonmuutokseen havahduttiin seuraavalla vuosikymmenellä, samoihin aikoihin, kun alettiin tutkia ilmansaasteiden vaikutusta puiden kasvuun. ”Ilmastonmuutoksen takia alettiin tutkia eri alkuperien käyttäytymistä, esimerkiksi kukkimista kuusella ja männyllä.”

Puputin uran alkuvaiheessa puhuttiin lannoituksesta, joka on jälleen alkanut kiinnostaa metsänkasvattajia.

Erilaisia koealoja Solbölessä on yhteensä 400, puulajeja yli neljäkymmentä: japaninpihta, kontortamänty, lehmus, tammi, punasaarni, tuoksupoppeli – työympäristö on vähintäänkin eksoottinen. Vaikka kevään etenemistä ei enää virallisesti seurata, työ vie luontoon.

”Välillä olemme parikin viikkoa metsätöissä, kun on mitattavaa. Viimeksi olimme esimerkiksi Ruunaan ja Iso- järven kansallispuistossa.”

Pyökinsiemen on suomalaisessa metsässä eksoottinen näky. Solbölessä laji uudistuu luontaisesti. Kuva: Kari Salonen

Toisinaan luonto keikauttaa pitkäaikaisen tutkimuksen uusille raiteille, kuten saarni­metsässä, jossa on seurattu puulajin kasvua vuodesta 1932.

Lupaavaan kasvuun lähtenyt metsikkö näyttää nyt surkealle. Vuonna 2007 Suomesta löydetty saarnensurma-­niminen sienitauti heitti tutkimukseen uuden kulman. Tauti on kaatanut maahan puita, osa sinnittelee vielä joten kuten pystyssä. Tutkimusasetelma on muuttunut sienitaudin seurannaksi. Nyt tutkitaan saarnen eri alkuperien vastustuskykyä saarnensurmalle.

”Täällä näkee, että eksotiikan toinen puoli on epätoivo ja erilaiset riskitekijät.”

”Myös tällaista voi ilmastonmuutos tuoda, kuten Keski-Euroopassakin on nähty. Onneksi emme ole riippuvaisia saarnen kasvatuksesta.”

Alueen perhosseurantakin paljastaa, että uusia lajeja on ilmaantunut, mutta kaikki niistä eivät ole kauniita maiseman­rikastajia, vaan myös havununnan kaltaisia neulasten nakertajia, jotka voivat pahimmillaan kaljuunnuttaa koko metsikön.

Jalot lehtipuut kasvavat Suomessa esiintymisalueensa äärirajoilla, eikä niiden kasvattaminen ole yleistynyt tutkimusmetsän perustamisen aikaisista ajatuksista huolimatta. Tutkimuksen ansiosta on kuitenkin kertynyt paljon tietoa, jolle saattaa ilmaston muuttuessa olla tilausta.

Kuivat jaksot tietävät kuuselle huonoa, samoin kovat tuulet. Kylmät talvet eivät häiritse lehtipuita enää Etelä-Suomessa entiseen tapaan.

Pyökkikin on osoittanut varovaista viihtymistä Solbölessä. ”Kuljettiin täällä tutkijoiden kanssa ja huomattiin, että täälläpäs kasvaa taimia jo luontaisesti”, Puputti kertoo.

”Jalojen lehtipuiden menestymismahdollisuudet paranevat, mutta peurat ovat meillä todellinen ongelma. Ne syövät innostuksen kasvattaa koivuakaan.”

Taimisuojien ja aitojen takana alkunsa saavat lehtipuut antavat jaloille lehtipuille varovaisen lupauksen. ”Voisi ajatella, että ne menestyvät hyvin, kun vain pääsisi siitä vaiheesta, että hirvi­eläimet eivät niitä napsi.”