Maanomistajien hiilikauppa − ilmastopolitiikkaa vai populismia?

Markku Pudas ehdottaa, että maanomistajien hiilinielut tulisi huutokaupata, jotta maaseudulle saataisiin ”sopivasti lisätuloja”. (MT 31.1.)

Ehdotukseen on todettava, että populismi elää ja kukoistaa 2020-luvun Suomessa. Ehdotettu malli hiilinielun myymisestä markkinoilla vuoden sopimuksineen olisi kieltämättä maanomistajille mainio, mutta ilmaston­muutoksen torjunnan kanssa sillä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä.

Maailmalla käytössä olevat metsiin sidotut hiilipörssit eivät ole toimineet ilmastonmuutoksen torjunnan näkökulmasta toivotulla tavalla. Vaikka kyseiset järjestelmät ovat perustuneet selvästi kunnianhimoisempiin tavoitteisiin kuin esitetyn kaltaisiin lyhyisiin sopimuksiin, ne eivät silti ole tuottaneet ilmasto­hyötyjä.

Yksi järjestelmien iso ongelma on hiilivuoto. Jos Suomessa ei tuoteta metsä­teollisuuden tuotteita, siirtyvät hakkuut muihin maihin. Maatalouden osalta tilanne on vielä haastavampi. Maatalousmaa aiheuttaa nykyisin merkittäviä päästöjä, joten maanviljelijät eivät todennäköisesti jäisi hiilimarkkinoilla saamapuolelle.

Metsien ja maatalouden hiilinielut sisältyvät jo nykyisin EU:n yhteiseen ilmasto­politiikkaan. Lulucf-asetuksen tavoite on, että jäsenmaissa maankäyttösektori sitoo kasvihuonekaasuja vähintään yhtä paljon kuin päästää. Jäsen­valtiot pyrkivät tähän tavoitteeseen joka tapauksessa, vaikka yritykset tai kuluttajat kuinka ohjaisivat rahaa maanomistajille.

Suomen valtio on sitoutunut EU:n ilmastopolitiikkaan, joten sen kuuluukin panostaa esimerkiksi metsien kasvun lisäämiseen, metsitykseen ja metsäkadon ehkäisyyn. Yksityisellä rahalla tehdyt lisäkompensaatiot taas ovat ilmaston näkökulmasta turhia toimenpiteitä, joilla ainoastaan kiillotetaan yrityksen imagoa tai kuluttajan omaatuntoa.

Nielukaupalla voidaan saada hetkellisesti lisätuloja maaseudulle, mutta ilmastonmuutosta sillä ei torjuta.

Nielukaupalla voidaan saada hetkellisesti lisätuloja maaseudulle, mutta ilmastonmuutosta sillä ei torjuta.