Kannattaa katsoa mitä ostoskoriinsa kerää

Kiire on pahin kumppani ruokaostoksilla, ainakin heti kiukuttelevien pikkulasten jälkeen. Kiireessä olen tehnyt elämäni huonoimpia sijoituksia ulkomaiseen lihaan, leipään ja pakastevadelmiin.

Tunnustan heti, etten ole hyveellinen ruokaostosteni suhteen, mutta huomattavasti tarkemmaksi olen vuosien varrella tullut. Arvaatte kyllä, miksi.

Ensin liha: tohinassa nappasin vähän paremmaksi grillattavaksi yksittäispakatut naudanfileet. Piti puolison kanssa iltaa istua ja herkutella. Kotona tunnelma alkoi tasaisesti laskea: tihrustimme lihan alkuperämaaksi Saksan.

Sisukkaasti grilli kuitenkin kuumennettiin, lisukkeet keitettiin, salaatti pilkottiin, viinipullo avattiin ja liha kypsennettiin.

Lautasilla paljastui, että pienemmän pihvin pystyi syömään, vaikka se maistuikin tunkkaiselta massamarinadilta.

Isompi järkäle sen sijaan oli kokonaan outoa lötköä, josta ei löytynyt lainkaan lihan rakennetta syineen. Sitä ei kerta kaikkiaan tehnyt mieli syödä.

Sitten leipä: etsin usein pikalounasta nälkäisenä marketeissa. Kerran olisin halunnut tuoksuvaa, tuoretta leipää. Ärsyynnyin, koska alkuperämaita ei hintatietojen yhteydessä lähimarketissani kerrota.

Kysyin myyjältä, voisiko paistovalmiisiin tuotteisiin saada alkuperän näkyviin.

"Täällä ne on kaikki tänä aamuna paistettu", kuului vastaus.

"Leipomispaikka ja jauhojen alkuperäkin kiinnostaisi", jatkoin sinnikkäästi.

Myyjä tuli kanssani lukemaan pikkuruisia tuoteselostuksia, ja sieltä paljastuneen "alkuperämaa Ranskan" jälkeen hän kysyi:

"Etkö sitten halua ranskalaista patonkia?"

"Ei kiitos. Merkinnät saisivat olla isommalla hintojen vieressä."

Tapauksesta on kulunut jo kuukausia, eikä merkinnöissä ole mitään muutosta parempaan tapahtunut. Tuskin tapahtuukaan, elleivät myös muut ostajat ala vaatia niitä äänekkäästi tai äänestää jaloillaan naapurikauppaan.

Leipomoala on hyvä työllistäjä sielläkin, missä ei ole teollisuutta. Suomalaisleipurit murehtivat kuitenkin, etteivät pysty kilpailemaan Keski-Euroopan liukuhihnatuotannon kanssa hinnoilla.

Ostajien kannattaa miettiä paistopisteiltä herkkuja haaliessaan, kierrätetäänkö sämpyläeuro kotimaassa vai ulkomailla.

Kaupan tehtävä taas olisi kertoa se, mitä ja minkä maalaista ne kuluttajille myyvät.

Edesvastuutonta on, ettei alkuperämerkintöjä saada nykyistä näkyvämmillä kirjaimilla ja tunnuksilla esille hyllyjen reunoihin.

Lopuksi marjat: kakkua varten ostamani pakastevadelmat paljastuivat pahamaineisiksi puolalaisiksi.

Niiden matka pysähtyi meidän kotipakastimeemme, ja sinne ne takuulla unohtuvat, kunnes siivoan ne biojäteastiaan.

Ketähän niiden ostaminen eniten hyödytti, tuskin puolalaista marjatilallista tai poimijaa kovastikaan?

Ikävöin marjanostajarinkiä, jossa – uskokaa tai älkää – marjanviljelijä itse tuo marjoja niitä säännöllisesti tilaavalle työpaikkaporukalle.

Näin viljelijä kantaa vastuun paitsi kasvatuksesta myös säilytyksestä ja suoramyynnistä kaupunkilaisten pieniin pakastimiin. Ja yksi on varmaa: onnelliset ostajat.