Tiede ei ole erehtymätön, mutta se korjaa virheensä
Tiede kyllä korjaa erehdyksensä, mutta siihen kuluu aikaa.25.9.201702:00
Tiedettä ja tieteen tuloksia pidetään totena. Niin yleensä onkin, mutta se ei koske yksittäisiä tutkimuksia eikä tutkijoiden lausuntoja: ne voivat olla tosia tai epätosia.
Harvoin ne ovat tietoisesti vääristeltyjä, mutta tulokset eivät aina ole yleispäteviä tai niiden tulkinta on virheellinen. Siihen voivat vaikuttaa tutkijan ennakkoasenteet. Jos tutkijan tarkoituksena on selvittää uhanalaisena pidetyn lajin elämää, tutkimus perin harvoin johtaa uhanalaisuuden poistamiseen!
Sekin on eri asia, antaako tutkija lausunnon omalta tutkimusalaltaan vai allekirjoittaako hän laajemman ryhmän laatiman julkilausuman, jonka tavoitteena on vaikuttaa politiikkaan tai yleiseen mielipiteeseen. Edellisessä tapauksessa on aivan oikein, että hän liittää allekirjoitukseensa tittelinsä. Jälkimmäisessä tapauksessa tutkija on useimmiten tavallisen kansalaisen asemassa.
Julkilausumia metsien käsittelystä ovat allekirjoittaneet yhtä lailla biologit, teologit, fyysikot kuin taiteilijatkin, eikä silloin virka-aseman tai pätevyyden korostaminen ole paikallaan. Se synnyttää vain vaikutelman, että kyseiset henkilöt pitävät itseään tavallista ihmistä parempina.
Tutkija voi olla väärässä ihan omalla alallaankin. Tieteen historia on täynnä käsityksiä, jotka myöhemmin on todettu virheellisiksi. Usein jonkin asian tiimoilta on samanaikaisestikin useita erilaisia näkemyksiä, joita tutkijat yrittävät kilvan osoittaa oikeiksi.
Tietokoneen käyttö ja laaja laskentamateriaali eivät takaa tulosten oikeellisuutta.
Hyvän esimerkin tarjoaa dinosaurusten kuolema. Siitä on esitetty varmaan yli sata erilaista teoriaa. Tällä hetkellä tiedemaailmassa suosituin ehdokas dinosaurusten tappajaksi näyttää olevan Meksikonlahteen 66 miljoonaa vuotta sitten pudonnut kymmenkilometrinen asteroidi, joka nostatti ilmaan niin paljon ainesta, että se pimensi auringon ja viilensi ilmastoa jopa parilla kymmenellä asteella.
Tuntuu kuin tutkimusryhmät suorastaan kilpailisivat siitä, kuka pystyy mallintamaan kauheimmat tuhonäkymät. Erityisesti taivaallista tuhoa kannattavat fyysikot ja tähtitieteilijät: onhan mallinnus puhdasta matematiikkaa.
Dinosaurusten kuolema on fakta ja Chicxulubin asteroidi on fakta, mutta malli on väärä. Silti suuri osa tiedemaailmasta uskoo siihen.
Varmasti tuollaiset olot olisivat tappaneet dinosaurukset, mutta myös perhoset, pistiäiset, nisäkkäät ja linnut.
Fossiilit kuitenkin osoittavat, ettei liitukauden ja tertiäärikauden taitteeseen liity lainkaan niin totaalista lajituhoa kuin kuvitellaan. Kasvit selvisivät hyvin vähillä menetyksillä, ja jopa monimutkaiset kasvien ja eläinten väliset vuorovaikutukset kuten pölytys ja siementen levitys jatkuivat keskeytyksittä.
Miten mesipistiäiset olisivat selvinneet vuosikymmenien kylmästä pimeydestä, jos kukkia ei olisi ollut?
Tutkijat ovat vanhoillisia. Heidän kuten muidenkin ihmisten on vaikea muuttaa nuorena omaksumiaan käsityksiä.
Hyvän esimerkin siitä tarjoaa jäkälätutkimus. Vuonna 1868 sveitsiläinen Simon Schwendener (1829–1919) osoitti, että jäkälä on sienen ja levän muodostama kaksoiseliö, jossa kumpikin osapuoli lisääntyy erikseen; siis levä syntyy levästä ja sieni sienestä.
Monien oli vaikea sitä hyväksyä, ja vielä vuonna 1935 Helsingin yliopiston kasvitieteen professori Fredrik Elfving (1854–1942), sinänsä monessa suhteessa edistyksellinen tutkija, yritti osoittaa levien syntyvän jäkälärihmaston pullistumista.
Tiede kyllä korjaa erehdyksensä, mutta siihen kuluu aikaa. Siksi tutkijoidenkin lausumiin täytyy suhtautua kriittisesti – mutta tutkijoiden leimaaminen kaiken maailman dosenteiksi, joiden puheista ei tarvitse piitata, on typeryyttä.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
