Syödään yhdessä: Ruualle on aika antaa se arvo, joka sille kuuluu
Kouluruoka on ollut 75 vuoden ajan tasa-arvon ja hyvinvoinnin symboli, kirjoittaa Tytti Määttä. ”Nyt sen rinnalle tarvitaan uusi yhteiskunnallinen tavoite: ruokakulttuurin eheyttäminen.”
Kirjoittaja muistuttaa yhteisten ruokahetkien merkityksestä. Kuvituskuva. Kuva: Jaana KankaanpääYksi päivän parhaimmista hetkistä lapsena oli, kun minut huudettiin syömään ulkoleikeistä. Kun nykyään menemme käymään lasten mummoloissa, on siellä valmiina ruoka ja istumme ensiksi yhteiseen pöytään vaihtamaan kuulumisia.
Kouluruokailustakin jäi ala-asteelta mukavat muistot. Söimme rauhassa ja juttelimme.
Suomessa kouluruoka on ollut ylpeyden aihe. Kyseessä on konkreettinen tasa-arvoteko. Kouluruokailulle asetetaan muitakin tavoitteita. Se on tärkeä osa ruokakasvatusta, jonka kautta oppilaat oppivat terveellisyydestä, ruoan laadusta, hinnasta ja ympäristövaikutuksista. Yhdessä syöminen kehittää vuorovaikutustaitoja ja kasvattaa arvostusta ruokaa kohtaan.
Kouluterveyskyselyn mukaan yhä harvempi lapsi- ja nuori syö kouluruuan. Ruokailuun ei käytetä aikaa. Hintakeskustelu hallitsee ruokapuhetta, ja samalla ruoan arvostus hämärtyy. Lähiruoka olisi konkreettinen tapa vahvistaa aluetaloutta ja huoltovarmuutta ja lisätä aitoja makuja kouluruokaan.
Kouluruoka on ollut 75 vuoden ajan tasa-arvon ja hyvinvoinnin symboli. Nyt sen rinnalle tarvitaan uusi yhteiskunnallinen tavoite: ruokakulttuurin eheyttäminen.
Kouluruoka ei yksin riitä ylläpitämään yhteistä ruokakulttuuria, jos yhteiset ateriat katoavat kodeista. Taloustutkimuksen Suomi Syö 2023 -selvitys osoitti, että suomalaiset syövät yhä useammin yksin.
Valmisruokien myynti kasvoi viime vuonna yli 13 prosenttia, ja vuodesta 2020 myynti on kasvanut jo 54 prosenttia. Ruoka on arjen kiireissä muuttunut tuotteeksi, jonka ensisijainen arvo on nopeus ja hinta. Syömisestä on tullut yhä useammin yksilösuoritus. Se on sääli, sillä ruoka voisi olla juuri se, mikä palauttaa yhteenkuuluvuuden tunteen arjen keskelle niin kotona kuin kouluissa.
Ranskassa ja Italiassa syöminen on yhteiskunnallinen teko: se ylläpitää kulttuuria, perhettä ja paikallista taloutta. Meillä kouluruoka on jo tällainen yhteinen perinne – jota ei saisi huonolla laadulla pilata. Sen rinnalle on saatava vahvemmin myös perheiden yhteiset ateriat ja arvostus ruualle.
Arjessa pysähtyminen ei aina ole helppoa. Tavoitteeksi riittää kohtuullinen: edes kerran päivässä osa perheestä samaan pöytään, pari kertaa viikossa koko perhe. Kerran kuussa pöydän ääreen ystäviä tai sukua.
Reseptit ja kattaukset voi etsiä ruudulta – mutta hyvä olisi sulkea tuo ruutu edes 30 minuutiksi. Tilalle saa tärkeämpää: yhteisiä ruuanlaittohetkiä ja yhdessä syömistä tai kahvittelua eli toisen kohtaamista ja yhteisöllisyyttä. Siksi ruokailuun ja ruuan laittoon kannattaa antaa aikaa.
Ehkä meidän olisi aika ottaa mallia etelästä: kattaa pöytä, pysähtyä ja antaa ruualle taas sen arvo, joka sille kuuluu. Ruoka ei ole vain polttoainetta – se on osa elämää.
Kolumnin kirjoittaja on Pohjois-Savon maakuntajohtaja.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
